IRC-Galleria

Siitä on kulunut jo monta vuotta kun olen viimeksi vaivautunut vääntämään asiaa uskontoa koskien. Syynä tähän on se, että poikkeuksetta tarkkaan valitut sanani ja loogisesti perustellut argumenttini uskon epäkohdista ja epäjohdonmukaisuuksista ovat kilahtaneet kuuroille korville. Kuten varmasti moni kohtalotoverini tietää, uskovainen yksilö voi rationalisoida valintoja sekä tapahtumia ja toimia loogisesti ympäristössään ja itsensä kanssa, mutta jättää taakseen kaiken järkiperäisen ajattelutoiminnan kun uskon kyseenalaistaminen nostetaan pöydälle. Jos joku uskovainen henkilö tätä lukee, niin tiedä, etten suinkaan kirjoita tätä yksinomaan tuodakseni esille sokeita ja yksipuolisia väitteitä ateismin puolesta. Sen sijaan päätin koota kuluneiden vuosien varrelta muutamia pohdinnan arvoisia ajatuksia, ja peilata tuttuja kysymyksiä niiden kautta. Pohdiskelun kohteeksi on valittu lähinnä kristinusko, sen ollessa maailman hallitsevin ja kannatetuin uskonto.

Mainittakoon että tekstissä on väistämättä kieliopillista epätarkkutta laiskuuden nimissä, mutta ole kypsä ja poimi itse asia mietittäväksi sen pilkkuvirheen sijaan.

----

Ensinnäkin, mikä oikeastaan on uskonnon tarkoitus? Ihmisen ollessa tietämätön, kouluttamaton ja utelias, uskonto on vastannut synnynnäiseen uteliaisuuden herättämään tarpeeseen selittää ilmiöitä, elämää ja kuolemaa, ja maailmaa ympärillä. Stressi kasvaa asetelmassa jossa ihminen ei ymmärrä miten tai miksi tiettyjä asioita tapahtuu, ja rakentamalla näihin selitykset yksilö voi olla levossa ja kokea olevansa jälleen ohjaimissa omassa elämässään.

Entäpä sitten nykyään, kun tiede kykenee vastaamaan niihin polttaviin luonnon ja ympäristön herättämiin kysymyksiin?
Uskonto voi tarjota lohdun tai tuen silloin kun asiat ovat liian raskaita käsitelläkseen järjellä, tai kun yksilö ei halua kohdata todellisuutta. Tämä toimintamalli tosin ajaa ihmisen kieltämisen polulle, jossa hän työntää asioita kauemmas todellisuudesta tai syvemmälle itseensä. Syntyy patoumia, traumoja, tabuja - kaikkia niitä asoita joita varten on kehitetty psykologia ja terapia. Ja jos olisi suoraan valinnut kohdata todellisuuden ja mennä puhumaan asioistaan, ei välttämättä tarvitsisi ensin purkaa niitä solmuja ja mykkyröitä tieltä joiden alta ei välttämättä perimmäistä ongelmaa edes enää löydä. Näin ollen voimme ajatella, että uskonnon auttava voima kriisissä saattaa pitkällä tähtäimellä vain pahentaa asioita, teipata haavan jota ei ole puhdistettu.

Mutta! Onhan sillä uskonnolla muitakin kortteja hihassa, kuten vaikkapa yhteisöllisyyden rakentaminen. Hmm hmm. Historia on lukuisia kertoja todistanut että tehokkain tapa ajaa ihmisiä törmäyskurssille toisien kanssa on uskonto. Suuressa mittakaavassa tästä puhuvat uskonsodat, joita ihmiskunta on todistanut lukuisina, kerta toisensa jälkeen verisinä, ja peräti useiden sukupolvien mittaisina. Uskonto rakentaa muureja kansojen ja yhteisöjen välille, jäykistää kanssakäymistä ja tervettä vuorovaikutusta, kuten vaikkapa ideoiden vaihtamista. Pienemmässä mittakaavassa tiivit uskonpiirit perheissä ja suvuissa voivat olla lämminhenkisiä, mutta saattavat rajoittaa kaveripiiriä, ihmisoikeudellista valinnanvapautta, ja jos tästä seurasta irtaannut niin entinen piirisi kääntää selkänsä sinulle. Surullisen usein osoittautuu että yhteinen uskonto oli tärkeämpi tekijä perhesuhteessa kuin vaikkapa veljeys tai avioliitto. Entä uskonnottomien yhteisöllisyys? Ei meillä ole kultteja tai piirejä, mutta voimme sentään vapaasti keskustella asiasta kuin asiasta kenen tahansa toisen ateistin kanssa rajoittumatta kulttuurin tai kansallisuuden perusteella.

No, näyttää siltä että uskonto sentään antaa ihmiselle selkeän moraalisen ja eettisen pohjan elämään. Vai miten on? Tämä tyypillinen väite menee metsään jo ensimmäisellä askeleellaan, sillä perustavanlaatuinen inhimillinen moraali on ollut mainittavasti pidempään olemassa kuin uskonnot, saatika kirjoitus- ja lukutaito. Moraali on luonnollinen, evoluution tuottama piirre joka on mahdollistanut lajin säilymisen ja kehittymisen. Mikäli ihminen olisi ollut moraalisesti täysin tietämätön ennen uskonnollisia julkaisuja, niin ihmisrotu olisi oletettavasti kuollut sukupuuttoon jo reilusti ennen raamatun aikaa. Tätä väitettä puoltaa monen lähisukumme ja historiallisen lajimme muodon ominaisuudet, kuten apinaihmisten empaattinen kyky huolehtia toisistaan, neanderthalin ihmisen taipumus osoittaa kunnioitustaan ja kaipuutaan hautaamalla vainajansa ja koristelemalla heidän hautansa. Luonnollisesti nämä moraalit ja empaattiset kyvyt ovat vähemmän monimuotoisia kuin nykyihmisen, mutta pohja on sielläkin ollut, kuten monella muulla jopa vähemmän kehittyneellä lajilla, ja he eivät kyllä varmasti ole raamattua lukeneet.
Tästä asiasta voidaan jopa repiä lisääkin irti, sillä uskonto on monessa mielessä usein jopa ajanut yleisesti vääräksi miellettyä suuntaa, vääristäen moraalikäsityksiä. Uskonnollisessa kontekstissa tehty itsemurhapommitus on tosiuskovan mielessä oikeutettu teko, kun taas uskonnottomassa kontekstissa tehty pommitus on hirviömäinen teko. Moni karmiva teko olisi epäinhimillisen julma perusmoraaliselle luonnonlapselle, mutta uskon voimin on historian saatossa kyetty tuottamaan mitä kuvottavimpia tekoja. Näihin lukeutuu muun muassa ristiretket, noitavainot, inkvisitio, kivitykset - lista on käytännössä loputon, vaikka nämäkin teot juontavat vain kristinuskosta, yhdestä tuhansien muiden joukossa.
Usein kuulen myös, että raamattu tarjoaa selkeän moraalisen pohjan. Tosiseikka on se, että raamattu ei ole yksimielinen moraalisia, eettisiä ja maailmankatsomuksellisia asioita käsitellessään. Koko teos on täynnä toisiaan kieltäviä käskyjä ja ohjeistuksia, joista yksinkertaisimpana esimerkkinä on kivitysten oikeuttaminen uskon nimissä, vaikka eräs kuuluisa käsky tuosta kirjasta yksiselitteisesti kieltää tappamisen. Tämän kaiken lisäksi ei ole mitenkään kaunista ajateltavaa terveellä maalaisjärjellä että moraalin pitäisi perustua jumalanpelkoon, eikä esimerkiksi oikean ja väärän inhimilliseen erottamiseen.
Tämän lisäksi uskonnolla on ominainen tapa siirtää vastuu eteen päin jonnekin ihmisymmärryksen tavoittamattomiin, kieltäen ihmisen todellisen luonteen valintoja tekevänä moraalisena olentona. Kristinusko päätti samaan syssyyn määritellä ihmisen perisyntiseksi, eli toisin sanoen teit mitä teit niin olet paha jo kun synnyit. Reilua ja kannustavaa, eikö? Kristinusko on muun muassa häpeän, alistuneiden tunteiden, innovaation surman, logiikan kieltämisen ja yksilöllisyyden typistämisen kiistämätön mestariteos. Ja koko järjestelmä perustaa moraali- ja etiikkakäsityksensä jumalanpelolle, eikä luontaisille järjellä perusteltaville arvoille, kuten inhimillisyydelle. Kristinusko on myös tehokas väline massojen hallintaan, sillä se tarjoaa vihaisine jumaline täydelliset työkalut ymmärtämättömän, oppimattoman, paksukalloisen ja itsetunnottoman massan hallintaan. Ja tätä voimaa on uskonto häikäilemättä hyödyntänyt kirjaimellisesti lukemattomia kertoja pelkän kirjoitetun historian aikana. Jo pelkästään jumalanpelko ja uhkakuvat helvetistä joita mielellään maalaillaan herkkäuskoisten mielikuviin ajavat paljon ihmisiä kristinuskon pariin vain varmistaakseen etteivät joudu iankaikkiseen kärsimykseen. Reilua jälleen? Mainitsinko samalla, että kristinusko on myös tabujen ja itsesensuurin paratiisi?
Viimeinen naula kristinuskon moraaliseen arkkuun löytyy uskonnon omista tekemisistä ja perimmäisestä luonteesta. Uskonto hyökkää ihmiseen tämän heikoimmalla hetkellä. Kun joko mennään naimisiin tai joku läheinen kuolee, uskonto on heti tarjoamassa siunaavaa tai lohduttavaa kättä, käyttäen kaikilla mittapuilla törkeästi hyväksi ihmisen haavoittuvaisinta olotilaa. Etenkin tällöin yksilöltä vaaditaan erityisen paljon lujuutta kohdata omat tunteet ja arvot, kun avain vastauksiin olisi näennäisesti käsien ulottuvilla. Ja kristinusko kyllä hyvin tietää tämän.

(Jatkoa blogista Asiaa Uskonnosta (Part I))

Sitten käsitellään muutamia asioita koskien kristinuskon todellisuutta ja totuusperäisyyttä. Mikä tekee kristinuskon jumalasta juuri sen yhden oikean jumalan? Onko Odin, Thor, Hades, Ra, Shiva tai Zeus yhtään sen vähemmän perusteltuja? Millä perusteella kristinuskon jumala on edellämainittuja todellisempi? Mikäli vaikkapa uskonnon ikä tai perinteet ovat mittapuuna, maailma on pullollaan elinvoimaisia uskontoja joilla on mainittavasti pidemmät juuret historiassa, useimmat vieläpä sellaisia joista kristinusko on ottanut paljon mallia muodostaessaan omia selityksiään maailmalle. On olemassa eräs vastaus tähän kinkkiseen pulmaan, mutta tarkkasilmäinen lukija voi havaita että vastalauseeseen on piiloitettu kehäpäätelmä: raamattu on jumalan sana, joka on kiistatta totta, sillä raamatussa näin kerrotaan.
Otetaan mietintämyssyyn vaikkapa raamatun totuuksia sitten. Ensinnäkin, raamatun luomiskertomus kirjoitettiin kirjaimellisena, suurilta osin tieteellistä edustavaksi merkkiteokseksi, joskin se on kärsinyt hieman ajan hampaasta. Siinä kului jonkin aikaa, mutta ihminen oppi että tuossa meidän päällä ylhäällä ei olekaan lasikattoa joka erotti suuret vedet aikojen alussa. Se pirulainen olikin vain ilmaa, vaikka siniseltä näyttääkin. Tässä vaiheessa asenne muuttui jo siihen suuntaan, että krhm, se oli vain vertauskuvanollinen teksti. Niinpä. Eikä sieltä pilvistä tai taivaasta löytynytkään mitään partaista ukkoa ja palatseja. Öhmkhm. Vertauskuva sekin. Tässä vaiheessa loogisen ajattelun olisi pitänyt jo ottaa ihmisiä niskasta kiinni ja ravistella hereille, mutta ei. Vaikka raamatun perusta, luomiskertomus, kumottiin, se ei näkemyksiä muuttanut.
Lisää omituisuuksia. Jumalan väitetään olevan kaikkitietävä. Näin ollen jumalan ei pitäisi kokea minkäänlaista emotionaalista reaktiota kun mitään tapahtuu. Jos pudotat kynän pöydältä, tiedät tasan tarkkaan mitä käy. Kynä osuu lattiaan, ja se ei herätä tunteita. Jännää kyllä, jumala kykenee raamatun mukaan kokemaan rakkautta, vihaa, vallanhimoa - kaikkia inhimillisiä piirteitä (etenkin vihaa). Miten tämä on mahdollista? Miten jumala voi yllättyä, suuttua tai ilahtua, jos tiesi kuitenkin miten käy? Entäpä mistä jumala tietää olevansa kaikkitietävä? Siinäpä pulma.
Uskonnolla on myös ilmiömäinen tapa kyetä väistämään kaikki järki ja logiikka, rationaalinen toiminta ja johdonmukaisuus. Oikeusjärjestelmää ei olla sattuneista syistä perustettu uskon pohjalle. Sen johdosta syytetty tulee todistaa syylliseksi ennen kuin hänet voidaan tuomita. Näin ollen väitteen luoja kantaa vastuun väitteen todistamisesta. Loogista ja reilua! Mutta ei uskonnon kanssa. Uskonto väittää jotain, ja asia on totta ellei sitä todisteta vääräksi. Ja kuten historia on todistanut, ei edes tämä ole riittänyt. Tämä antaa uskonnolle ainutlaatuisen erityisaseman kaikkien maailman asioiden yläpuolella. Uskontoon ei voi koskea kritiikillä, järjellisellä päättelyllä, empiirisellä havainnoinnilla tai tieteellisellä tutukimuksella. Asetelma vastaa tilannetta jossa minä väitän housuissani pullottavan 87cm:n näkymättömän peniksen. Ja tämä on tosi kunnes todistat toisin, siitä huolimatta että väite on nykytieteen ja maalaisjärjen valossa kyseenalainen ja epätodennäköinen. Mutta pakko se nyt vaan on uskoa.

Sitten uskon luonnollisuudesta inhimillisenä ilmiönä. Ilman ympäristön, opetetun uskonnon ja ryhmäpaineen vaikutusta ei ihminen spontaanisti ala uskomaan kristinuskoon. Kukaan ei sattumalta tule ajatelleeksi, että kas näinhän se muuten menee, että palavia pensaita ja kivitauluja vuorella. Tämä ajatusketju ei voi loogisissa puitteissa syntyä itsestään. Vastapainona on ateistinen, eli tieteellinen maailmankatsomus, joka pohjautuu todellisiin havaittaviin ja tutkittaviin asioihin, ilmiöihin ja kokonaisuuksiin. Näistä esimerkkinä ovat vaikkapa planeetat, joiden ominaisuudet ja olemassaolo ovat riippumattomia niiden havaitsijasta, toisin kuin uskonto joka pohjautuu yksin siihen mitä kuulet ja luet eräästä epäloogisesta ja ristiriitaisesta teoksesta. Kaikkia kirjoitettuja uskontojahan on tunnetusti edeltäneet luonnonuskot, joissa palvotaan eläimiä ja luonnonkappaleita pääsääntöisesti empiirisesti havaittavasta ympäristöstä. Tämänkaltainen kirjoittamaton primitiivinen uskonto on esiaste kristinuskoon, mutta tyydyttää saman perustavanlaatuisen tarpeen ymmärtää maailmaa. Muista että uskonto ei myöskään ole perinnöllinen asia: ihminen ei synny raamatullisella opilla, vaan omaksuu sen vasta kun sitä taotaan päähän vuosia ja vuosia. Ihminen syntyy ainoastaan uteliaalla luonteellaan ja tarpeillaan, jotka voi täyttää nykyään joko tiede tai usko. Tiede on vaikeampi polku sillä se ei tarjoa suoraa ja kaikenkattavaa vastausta, ja vaatii huomattavasti abstraktimman ja vaativamman ajatusmallin hahmottaakseen, mutta nykymaailmassa se mahdollisuus on sentään suotu. Näin ollen tiede on raskaampi lähtökohta ja vaatii erityistä luonteenlujuutta yksilöltä, mutta tarjoaa pitkän päälle monimuotoisemman ja kestävän tavan käsitellä itseään ja maailmaa.


Uskonnon ja tieteen perustavimpia eroja ovat joustavuus ja sen puute. Siinä missä uskonnot ovat usein edustaneet oman maailman ajan tieteellisiä näkemyksiä, uskonto ei suostu vastaanottamaan instituutioitumisensa jälkeen uutta tietoa tai ideoita korjatakseen tai kehittääkseen tuoreen ymmärryksen jalkoihin jääneitä oppejaan. Näin ollen uskonto väistämättä jäykistyy ajan myötä, ja tieteen kehityksen ollessa kiihtyvää, jäykistyminen ja rapistuminen tapahtuu alati nopeammassa tahdissa. Tiede sen sijaan korjaa oppejaan ja näkemyksiään, niellen nöyrästi tappionsa uuden tiedon ollessa ristiriidassa aikaisempien teorioiden kanssa. Tästä syystä tiede myöskin puhuu teorioista, eikä käskyistä tai totuuksista. Seurauksena on tieteen kehittyvä, joustava ja laajentuva luonne, joka kykenee kohtaamaan päivittäin yhä monimuotoisimpia haasteita ja tuottamaan vastauksia yhä vaikeampiin kysymyksiin. Ajatelkaamme hetken uskontoa ja tiedettä yhtenä yksisoluisena eläimenä elämän alussa maapallolla: solu ensin jakautuu kahteen, mutta vain toinen syntyneistä soluista jakautuu eteen päin, mutatoituu ja kehittyy evolutiivisten sattumien, lukemattomien virheiden ja kovien koulujen kautta. Seurauksena miljardien vuosien päästä meillä on biologisesti uskomattoman monipuolinen ja monimutkainen nyky-ihminen ja hänen muinainen veli, yksisoluinen meressä. Tämä moninaisuuden huima ero näiden kahden alun alkaen saman lajin edustajien välillä on sama ilmiö kuin nykyään on uskonnon ja tieteen välillä. Ei niin etteikö varmasti olisi ihan kiva olla meressä lilluva yksisoluinen, mutta nyky-ihmisen puitteet tarjoavat keskimäärin virikkeellisemmän ja mielenkiintoisemman elämän.

Itse perustan tieteelliseen maailmankuvaan, ja rakennan näkemystäni aina uuden tiedon siivittämänä. Näin ollen olen valmis vastaanottamaan mitä tahansa tietoa jonka puolesta todistusaineisto puhuu yksimielisesti. Tästä avoimesta suhtautumisesta huolimatta en kuitenkaan perusta mihinkään uskoon. Miksi näin? Ei nimittäin ole olemassa yhtäkään loogista päätelmää, konkreettista todistusta (niin historian, ihmiskunnan kuin maailmankaan olemassaolon ajalta), matemaattista tai fyysistä muuttujaa tai epäselvyyttä joka viittaisi edes häviävän pienellä teoreettisella mahdollisuudella jumalan olemassaoloon. Täten objektiivisena, loogisena yksilönä oletan oletusarvoisesti, ja tieteellisesti harvinaisen vakaalle pohjalle perustettuna, että jumalaa ei ole, eikä ole koskaan ollut, ellei jokin todista toisin. Jos kuitenkin eräs kaunis päivä minulle todistetaan uskon väittämät millään mittaa todeksi, myönnän perustaneeni maailmankatsomukseni virheelliselle pohjalle ja tieteen nimeen vannoen muutan näkemykseni vastaamaan uusinta tietoa edustavaksi. Tätä toimintamallia kutsutaan tieteeksi.

----

Näin epilogina tahdon painottaa, että en ikimaailmassa kokisi itseäni agnostikoksi. Agnostikon yleinen leima sisältää arvolatauksen siitä, että olisin epävarma uskostani tai näkemyksestäni. En suinkaan ole asettautunut vaakalaudalle uskonnon ja tieteen välille 50 / 50. Minun näkemykseni on tieteen kannalla 100 / 0, sillä jumalaa missään historian varrella kuvailluissa olomuodoissa ei ole ikinä todistettu, eikä koskaan tulla todistamaan olevaksi. Loppupeleissä olen myös hyvin tietoinen siitä, että tämä teksti oli käytännön painoarvoltaan liki turha, sillä uskonnostaan kynsin ja hampain roikkuvat ovat jo tietoisia tieteellisistä menetelmistä ja havainnoista, mutta silti pidättäytyvät auttamattoman takaperoisissa näkemyksissään, vaipuen itsesensuurin ja ymmärtämisen kieltämiseen kun uskoa uhataan. Toivottavasti tekst suo silti voimaa ja inspiraatiota teille kriittisille, individualistisille ajattelijoille. Mikäli tätä taas lukee joku uskoaan jo salaa epäilevä, toivon, että argumenttini ja näkemykseni antavat eväät löytää loogisen ratkaisun maailmankatsomuksellisiin kysymyksiisi, ja että lopullinen tulos tekisi sinut onnellisemmaksi kuin olet nyt.

Rakas päiväkirja. Itseasiassa mä en pidä päiväkirjaa, mutta kuitenkin. Tänään kesken tavanomaisen työpäivän vastaus ihmiskunnan puhuttelevimpaan kysymykseen valkeni minulle. Kas. Kyllähän toki uskon että kaikki tämän tietävät, mutta jostain syystä ei sitä kukaan pue sanoiksi. Joko ei kehdata tai sitten osata. Mutta tässä se on, vastaus kysymykseen. Mikä on elämän tarkoitus?

Elämän tarkoitus on naiivi käsite jonka heikkoluontoiset ihmiset ovat luoneet tarpeesta kyetä elämään oman merkityksettömyytensä kanssa.

Hajotkaa siihen.

T. Risto

I walk along uncounted paths
and whisper my secrets in secret
few are those I tell my tale
today

This is me, the shade in the dark
my brothers sleep when I'm awake
a breath in the wind yet always more
a stone in your heart and nothing less
just as the sun will rise again
just as the months will turn into years
no one will know the man I am

I walk amidst a crowd of people
a day like the day before
the men who look upon me
are blind to what they see

--