IRC-Galleria

Siitä on kulunut jo monta vuotta kun olen viimeksi vaivautunut vääntämään asiaa uskontoa koskien. Syynä tähän on se, että poikkeuksetta tarkkaan valitut sanani ja loogisesti perustellut argumenttini uskon epäkohdista ja epäjohdonmukaisuuksista ovat kilahtaneet kuuroille korville. Kuten varmasti moni kohtalotoverini tietää, uskovainen yksilö voi rationalisoida valintoja sekä tapahtumia ja toimia loogisesti ympäristössään ja itsensä kanssa, mutta jättää taakseen kaiken järkiperäisen ajattelutoiminnan kun uskon kyseenalaistaminen nostetaan pöydälle. Jos joku uskovainen henkilö tätä lukee, niin tiedä, etten suinkaan kirjoita tätä yksinomaan tuodakseni esille sokeita ja yksipuolisia väitteitä ateismin puolesta. Sen sijaan päätin koota kuluneiden vuosien varrelta muutamia pohdinnan arvoisia ajatuksia, ja peilata tuttuja kysymyksiä niiden kautta. Pohdiskelun kohteeksi on valittu lähinnä kristinusko, sen ollessa maailman hallitsevin ja kannatetuin uskonto.

Mainittakoon että tekstissä on väistämättä kieliopillista epätarkkutta laiskuuden nimissä, mutta ole kypsä ja poimi itse asia mietittäväksi sen pilkkuvirheen sijaan.

----

Ensinnäkin, mikä oikeastaan on uskonnon tarkoitus? Ihmisen ollessa tietämätön, kouluttamaton ja utelias, uskonto on vastannut synnynnäiseen uteliaisuuden herättämään tarpeeseen selittää ilmiöitä, elämää ja kuolemaa, ja maailmaa ympärillä. Stressi kasvaa asetelmassa jossa ihminen ei ymmärrä miten tai miksi tiettyjä asioita tapahtuu, ja rakentamalla näihin selitykset yksilö voi olla levossa ja kokea olevansa jälleen ohjaimissa omassa elämässään.

Entäpä sitten nykyään, kun tiede kykenee vastaamaan niihin polttaviin luonnon ja ympäristön herättämiin kysymyksiin?
Uskonto voi tarjota lohdun tai tuen silloin kun asiat ovat liian raskaita käsitelläkseen järjellä, tai kun yksilö ei halua kohdata todellisuutta. Tämä toimintamalli tosin ajaa ihmisen kieltämisen polulle, jossa hän työntää asioita kauemmas todellisuudesta tai syvemmälle itseensä. Syntyy patoumia, traumoja, tabuja - kaikkia niitä asoita joita varten on kehitetty psykologia ja terapia. Ja jos olisi suoraan valinnut kohdata todellisuuden ja mennä puhumaan asioistaan, ei välttämättä tarvitsisi ensin purkaa niitä solmuja ja mykkyröitä tieltä joiden alta ei välttämättä perimmäistä ongelmaa edes enää löydä. Näin ollen voimme ajatella, että uskonnon auttava voima kriisissä saattaa pitkällä tähtäimellä vain pahentaa asioita, teipata haavan jota ei ole puhdistettu.

Mutta! Onhan sillä uskonnolla muitakin kortteja hihassa, kuten vaikkapa yhteisöllisyyden rakentaminen. Hmm hmm. Historia on lukuisia kertoja todistanut että tehokkain tapa ajaa ihmisiä törmäyskurssille toisien kanssa on uskonto. Suuressa mittakaavassa tästä puhuvat uskonsodat, joita ihmiskunta on todistanut lukuisina, kerta toisensa jälkeen verisinä, ja peräti useiden sukupolvien mittaisina. Uskonto rakentaa muureja kansojen ja yhteisöjen välille, jäykistää kanssakäymistä ja tervettä vuorovaikutusta, kuten vaikkapa ideoiden vaihtamista. Pienemmässä mittakaavassa tiivit uskonpiirit perheissä ja suvuissa voivat olla lämminhenkisiä, mutta saattavat rajoittaa kaveripiiriä, ihmisoikeudellista valinnanvapautta, ja jos tästä seurasta irtaannut niin entinen piirisi kääntää selkänsä sinulle. Surullisen usein osoittautuu että yhteinen uskonto oli tärkeämpi tekijä perhesuhteessa kuin vaikkapa veljeys tai avioliitto. Entä uskonnottomien yhteisöllisyys? Ei meillä ole kultteja tai piirejä, mutta voimme sentään vapaasti keskustella asiasta kuin asiasta kenen tahansa toisen ateistin kanssa rajoittumatta kulttuurin tai kansallisuuden perusteella.

No, näyttää siltä että uskonto sentään antaa ihmiselle selkeän moraalisen ja eettisen pohjan elämään. Vai miten on? Tämä tyypillinen väite menee metsään jo ensimmäisellä askeleellaan, sillä perustavanlaatuinen inhimillinen moraali on ollut mainittavasti pidempään olemassa kuin uskonnot, saatika kirjoitus- ja lukutaito. Moraali on luonnollinen, evoluution tuottama piirre joka on mahdollistanut lajin säilymisen ja kehittymisen. Mikäli ihminen olisi ollut moraalisesti täysin tietämätön ennen uskonnollisia julkaisuja, niin ihmisrotu olisi oletettavasti kuollut sukupuuttoon jo reilusti ennen raamatun aikaa. Tätä väitettä puoltaa monen lähisukumme ja historiallisen lajimme muodon ominaisuudet, kuten apinaihmisten empaattinen kyky huolehtia toisistaan, neanderthalin ihmisen taipumus osoittaa kunnioitustaan ja kaipuutaan hautaamalla vainajansa ja koristelemalla heidän hautansa. Luonnollisesti nämä moraalit ja empaattiset kyvyt ovat vähemmän monimuotoisia kuin nykyihmisen, mutta pohja on sielläkin ollut, kuten monella muulla jopa vähemmän kehittyneellä lajilla, ja he eivät kyllä varmasti ole raamattua lukeneet.
Tästä asiasta voidaan jopa repiä lisääkin irti, sillä uskonto on monessa mielessä usein jopa ajanut yleisesti vääräksi miellettyä suuntaa, vääristäen moraalikäsityksiä. Uskonnollisessa kontekstissa tehty itsemurhapommitus on tosiuskovan mielessä oikeutettu teko, kun taas uskonnottomassa kontekstissa tehty pommitus on hirviömäinen teko. Moni karmiva teko olisi epäinhimillisen julma perusmoraaliselle luonnonlapselle, mutta uskon voimin on historian saatossa kyetty tuottamaan mitä kuvottavimpia tekoja. Näihin lukeutuu muun muassa ristiretket, noitavainot, inkvisitio, kivitykset - lista on käytännössä loputon, vaikka nämäkin teot juontavat vain kristinuskosta, yhdestä tuhansien muiden joukossa.
Usein kuulen myös, että raamattu tarjoaa selkeän moraalisen pohjan. Tosiseikka on se, että raamattu ei ole yksimielinen moraalisia, eettisiä ja maailmankatsomuksellisia asioita käsitellessään. Koko teos on täynnä toisiaan kieltäviä käskyjä ja ohjeistuksia, joista yksinkertaisimpana esimerkkinä on kivitysten oikeuttaminen uskon nimissä, vaikka eräs kuuluisa käsky tuosta kirjasta yksiselitteisesti kieltää tappamisen. Tämän kaiken lisäksi ei ole mitenkään kaunista ajateltavaa terveellä maalaisjärjellä että moraalin pitäisi perustua jumalanpelkoon, eikä esimerkiksi oikean ja väärän inhimilliseen erottamiseen.
Tämän lisäksi uskonnolla on ominainen tapa siirtää vastuu eteen päin jonnekin ihmisymmärryksen tavoittamattomiin, kieltäen ihmisen todellisen luonteen valintoja tekevänä moraalisena olentona. Kristinusko päätti samaan syssyyn määritellä ihmisen perisyntiseksi, eli toisin sanoen teit mitä teit niin olet paha jo kun synnyit. Reilua ja kannustavaa, eikö? Kristinusko on muun muassa häpeän, alistuneiden tunteiden, innovaation surman, logiikan kieltämisen ja yksilöllisyyden typistämisen kiistämätön mestariteos. Ja koko järjestelmä perustaa moraali- ja etiikkakäsityksensä jumalanpelolle, eikä luontaisille järjellä perusteltaville arvoille, kuten inhimillisyydelle. Kristinusko on myös tehokas väline massojen hallintaan, sillä se tarjoaa vihaisine jumaline täydelliset työkalut ymmärtämättömän, oppimattoman, paksukalloisen ja itsetunnottoman massan hallintaan. Ja tätä voimaa on uskonto häikäilemättä hyödyntänyt kirjaimellisesti lukemattomia kertoja pelkän kirjoitetun historian aikana. Jo pelkästään jumalanpelko ja uhkakuvat helvetistä joita mielellään maalaillaan herkkäuskoisten mielikuviin ajavat paljon ihmisiä kristinuskon pariin vain varmistaakseen etteivät joudu iankaikkiseen kärsimykseen. Reilua jälleen? Mainitsinko samalla, että kristinusko on myös tabujen ja itsesensuurin paratiisi?
Viimeinen naula kristinuskon moraaliseen arkkuun löytyy uskonnon omista tekemisistä ja perimmäisestä luonteesta. Uskonto hyökkää ihmiseen tämän heikoimmalla hetkellä. Kun joko mennään naimisiin tai joku läheinen kuolee, uskonto on heti tarjoamassa siunaavaa tai lohduttavaa kättä, käyttäen kaikilla mittapuilla törkeästi hyväksi ihmisen haavoittuvaisinta olotilaa. Etenkin tällöin yksilöltä vaaditaan erityisen paljon lujuutta kohdata omat tunteet ja arvot, kun avain vastauksiin olisi näennäisesti käsien ulottuvilla. Ja kristinusko kyllä hyvin tietää tämän.