IRC-Galleria

(Jatkoa blogista Asiaa Uskonnosta (Part I))

Sitten käsitellään muutamia asioita koskien kristinuskon todellisuutta ja totuusperäisyyttä. Mikä tekee kristinuskon jumalasta juuri sen yhden oikean jumalan? Onko Odin, Thor, Hades, Ra, Shiva tai Zeus yhtään sen vähemmän perusteltuja? Millä perusteella kristinuskon jumala on edellämainittuja todellisempi? Mikäli vaikkapa uskonnon ikä tai perinteet ovat mittapuuna, maailma on pullollaan elinvoimaisia uskontoja joilla on mainittavasti pidemmät juuret historiassa, useimmat vieläpä sellaisia joista kristinusko on ottanut paljon mallia muodostaessaan omia selityksiään maailmalle. On olemassa eräs vastaus tähän kinkkiseen pulmaan, mutta tarkkasilmäinen lukija voi havaita että vastalauseeseen on piiloitettu kehäpäätelmä: raamattu on jumalan sana, joka on kiistatta totta, sillä raamatussa näin kerrotaan.
Otetaan mietintämyssyyn vaikkapa raamatun totuuksia sitten. Ensinnäkin, raamatun luomiskertomus kirjoitettiin kirjaimellisena, suurilta osin tieteellistä edustavaksi merkkiteokseksi, joskin se on kärsinyt hieman ajan hampaasta. Siinä kului jonkin aikaa, mutta ihminen oppi että tuossa meidän päällä ylhäällä ei olekaan lasikattoa joka erotti suuret vedet aikojen alussa. Se pirulainen olikin vain ilmaa, vaikka siniseltä näyttääkin. Tässä vaiheessa asenne muuttui jo siihen suuntaan, että krhm, se oli vain vertauskuvanollinen teksti. Niinpä. Eikä sieltä pilvistä tai taivaasta löytynytkään mitään partaista ukkoa ja palatseja. Öhmkhm. Vertauskuva sekin. Tässä vaiheessa loogisen ajattelun olisi pitänyt jo ottaa ihmisiä niskasta kiinni ja ravistella hereille, mutta ei. Vaikka raamatun perusta, luomiskertomus, kumottiin, se ei näkemyksiä muuttanut.
Lisää omituisuuksia. Jumalan väitetään olevan kaikkitietävä. Näin ollen jumalan ei pitäisi kokea minkäänlaista emotionaalista reaktiota kun mitään tapahtuu. Jos pudotat kynän pöydältä, tiedät tasan tarkkaan mitä käy. Kynä osuu lattiaan, ja se ei herätä tunteita. Jännää kyllä, jumala kykenee raamatun mukaan kokemaan rakkautta, vihaa, vallanhimoa - kaikkia inhimillisiä piirteitä (etenkin vihaa). Miten tämä on mahdollista? Miten jumala voi yllättyä, suuttua tai ilahtua, jos tiesi kuitenkin miten käy? Entäpä mistä jumala tietää olevansa kaikkitietävä? Siinäpä pulma.
Uskonnolla on myös ilmiömäinen tapa kyetä väistämään kaikki järki ja logiikka, rationaalinen toiminta ja johdonmukaisuus. Oikeusjärjestelmää ei olla sattuneista syistä perustettu uskon pohjalle. Sen johdosta syytetty tulee todistaa syylliseksi ennen kuin hänet voidaan tuomita. Näin ollen väitteen luoja kantaa vastuun väitteen todistamisesta. Loogista ja reilua! Mutta ei uskonnon kanssa. Uskonto väittää jotain, ja asia on totta ellei sitä todisteta vääräksi. Ja kuten historia on todistanut, ei edes tämä ole riittänyt. Tämä antaa uskonnolle ainutlaatuisen erityisaseman kaikkien maailman asioiden yläpuolella. Uskontoon ei voi koskea kritiikillä, järjellisellä päättelyllä, empiirisellä havainnoinnilla tai tieteellisellä tutukimuksella. Asetelma vastaa tilannetta jossa minä väitän housuissani pullottavan 87cm:n näkymättömän peniksen. Ja tämä on tosi kunnes todistat toisin, siitä huolimatta että väite on nykytieteen ja maalaisjärjen valossa kyseenalainen ja epätodennäköinen. Mutta pakko se nyt vaan on uskoa.

Sitten uskon luonnollisuudesta inhimillisenä ilmiönä. Ilman ympäristön, opetetun uskonnon ja ryhmäpaineen vaikutusta ei ihminen spontaanisti ala uskomaan kristinuskoon. Kukaan ei sattumalta tule ajatelleeksi, että kas näinhän se muuten menee, että palavia pensaita ja kivitauluja vuorella. Tämä ajatusketju ei voi loogisissa puitteissa syntyä itsestään. Vastapainona on ateistinen, eli tieteellinen maailmankatsomus, joka pohjautuu todellisiin havaittaviin ja tutkittaviin asioihin, ilmiöihin ja kokonaisuuksiin. Näistä esimerkkinä ovat vaikkapa planeetat, joiden ominaisuudet ja olemassaolo ovat riippumattomia niiden havaitsijasta, toisin kuin uskonto joka pohjautuu yksin siihen mitä kuulet ja luet eräästä epäloogisesta ja ristiriitaisesta teoksesta. Kaikkia kirjoitettuja uskontojahan on tunnetusti edeltäneet luonnonuskot, joissa palvotaan eläimiä ja luonnonkappaleita pääsääntöisesti empiirisesti havaittavasta ympäristöstä. Tämänkaltainen kirjoittamaton primitiivinen uskonto on esiaste kristinuskoon, mutta tyydyttää saman perustavanlaatuisen tarpeen ymmärtää maailmaa. Muista että uskonto ei myöskään ole perinnöllinen asia: ihminen ei synny raamatullisella opilla, vaan omaksuu sen vasta kun sitä taotaan päähän vuosia ja vuosia. Ihminen syntyy ainoastaan uteliaalla luonteellaan ja tarpeillaan, jotka voi täyttää nykyään joko tiede tai usko. Tiede on vaikeampi polku sillä se ei tarjoa suoraa ja kaikenkattavaa vastausta, ja vaatii huomattavasti abstraktimman ja vaativamman ajatusmallin hahmottaakseen, mutta nykymaailmassa se mahdollisuus on sentään suotu. Näin ollen tiede on raskaampi lähtökohta ja vaatii erityistä luonteenlujuutta yksilöltä, mutta tarjoaa pitkän päälle monimuotoisemman ja kestävän tavan käsitellä itseään ja maailmaa.


Uskonnon ja tieteen perustavimpia eroja ovat joustavuus ja sen puute. Siinä missä uskonnot ovat usein edustaneet oman maailman ajan tieteellisiä näkemyksiä, uskonto ei suostu vastaanottamaan instituutioitumisensa jälkeen uutta tietoa tai ideoita korjatakseen tai kehittääkseen tuoreen ymmärryksen jalkoihin jääneitä oppejaan. Näin ollen uskonto väistämättä jäykistyy ajan myötä, ja tieteen kehityksen ollessa kiihtyvää, jäykistyminen ja rapistuminen tapahtuu alati nopeammassa tahdissa. Tiede sen sijaan korjaa oppejaan ja näkemyksiään, niellen nöyrästi tappionsa uuden tiedon ollessa ristiriidassa aikaisempien teorioiden kanssa. Tästä syystä tiede myöskin puhuu teorioista, eikä käskyistä tai totuuksista. Seurauksena on tieteen kehittyvä, joustava ja laajentuva luonne, joka kykenee kohtaamaan päivittäin yhä monimuotoisimpia haasteita ja tuottamaan vastauksia yhä vaikeampiin kysymyksiin. Ajatelkaamme hetken uskontoa ja tiedettä yhtenä yksisoluisena eläimenä elämän alussa maapallolla: solu ensin jakautuu kahteen, mutta vain toinen syntyneistä soluista jakautuu eteen päin, mutatoituu ja kehittyy evolutiivisten sattumien, lukemattomien virheiden ja kovien koulujen kautta. Seurauksena miljardien vuosien päästä meillä on biologisesti uskomattoman monipuolinen ja monimutkainen nyky-ihminen ja hänen muinainen veli, yksisoluinen meressä. Tämä moninaisuuden huima ero näiden kahden alun alkaen saman lajin edustajien välillä on sama ilmiö kuin nykyään on uskonnon ja tieteen välillä. Ei niin etteikö varmasti olisi ihan kiva olla meressä lilluva yksisoluinen, mutta nyky-ihmisen puitteet tarjoavat keskimäärin virikkeellisemmän ja mielenkiintoisemman elämän.

Itse perustan tieteelliseen maailmankuvaan, ja rakennan näkemystäni aina uuden tiedon siivittämänä. Näin ollen olen valmis vastaanottamaan mitä tahansa tietoa jonka puolesta todistusaineisto puhuu yksimielisesti. Tästä avoimesta suhtautumisesta huolimatta en kuitenkaan perusta mihinkään uskoon. Miksi näin? Ei nimittäin ole olemassa yhtäkään loogista päätelmää, konkreettista todistusta (niin historian, ihmiskunnan kuin maailmankaan olemassaolon ajalta), matemaattista tai fyysistä muuttujaa tai epäselvyyttä joka viittaisi edes häviävän pienellä teoreettisella mahdollisuudella jumalan olemassaoloon. Täten objektiivisena, loogisena yksilönä oletan oletusarvoisesti, ja tieteellisesti harvinaisen vakaalle pohjalle perustettuna, että jumalaa ei ole, eikä ole koskaan ollut, ellei jokin todista toisin. Jos kuitenkin eräs kaunis päivä minulle todistetaan uskon väittämät millään mittaa todeksi, myönnän perustaneeni maailmankatsomukseni virheelliselle pohjalle ja tieteen nimeen vannoen muutan näkemykseni vastaamaan uusinta tietoa edustavaksi. Tätä toimintamallia kutsutaan tieteeksi.

----

Näin epilogina tahdon painottaa, että en ikimaailmassa kokisi itseäni agnostikoksi. Agnostikon yleinen leima sisältää arvolatauksen siitä, että olisin epävarma uskostani tai näkemyksestäni. En suinkaan ole asettautunut vaakalaudalle uskonnon ja tieteen välille 50 / 50. Minun näkemykseni on tieteen kannalla 100 / 0, sillä jumalaa missään historian varrella kuvailluissa olomuodoissa ei ole ikinä todistettu, eikä koskaan tulla todistamaan olevaksi. Loppupeleissä olen myös hyvin tietoinen siitä, että tämä teksti oli käytännön painoarvoltaan liki turha, sillä uskonnostaan kynsin ja hampain roikkuvat ovat jo tietoisia tieteellisistä menetelmistä ja havainnoista, mutta silti pidättäytyvät auttamattoman takaperoisissa näkemyksissään, vaipuen itsesensuurin ja ymmärtämisen kieltämiseen kun uskoa uhataan. Toivottavasti tekst suo silti voimaa ja inspiraatiota teille kriittisille, individualistisille ajattelijoille. Mikäli tätä taas lukee joku uskoaan jo salaa epäilevä, toivon, että argumenttini ja näkemykseni antavat eväät löytää loogisen ratkaisun maailmankatsomuksellisiin kysymyksiisi, ja että lopullinen tulos tekisi sinut onnellisemmaksi kuin olet nyt.