IRC-Galleria

Ulkona on kylmä. Ei siitä sen enempää.

Olen aina tiennyt olevani ainutlaatuinen. Tänään mielikuvani murskaantui. En sitten tiedä onko se huono vai hyvä asia. Kenties jotain siltä väliltä.

Välikaasu konsanaan. En osaa käyttää pahemmin semmoista. Uazkin vaihtoi vaihteita ilman sitä, piti vaan työntää kepukkaa kovempaa. Runttaista kuten Latviassa sanovat.

Elämä on loppujen lopuksi ihan jees. Pitää vaan keksiä jokin merkitys sille. On nimittäin aika tylsää vain myöntää olevamme pelkkää kemiallisten reaktioiden "yhteistoimintaa". Toisaalta se voi olla ihan hyväkin ajatus. Riippuu ihan miten miettii. Ehkä on vain parempi olla miettimättä. Se sekoittaa vain ajatukset ja rupeaa pierettämään.

Voisin kertoa hieman eilisestä. Se kiinnostaa varmasti kaikkia. Tarinaan liittyy masokistisiä ajatuksia ja suolibakteereita.

Kävelin kauniissa talvimaisemassa rikkoen koskemattoman hangen. Jätin jälkiä luontoon. Takanani näkyi jalanjälkien jono. Jokainen askel jättäisi minusta jäljen maailmaan, ainakin hetkeksi. Tunsin olevani tärkeä. Tärkeä itselleni.

Aurinkon valo alkoi haihtua ja kylmyys täytti metsän. Alkoi tulla pimeää. Kompastelin yhä enemmän ja enemmän juurakossa. Puut kuiskivat minulle salaisuuksia tuntemattomilla kielillä. Onneksi en ruvennut puhumaan niiden kanssa. Ei siitä olisi viisastunut.

Puiden sijaan juttelin kohtaamani intiaanin kanssa. Hän oli asunut metsässä koko ikänsä. Aluksi minua hieman ihmetytti mitä intiaani tekee suomalaisessa metsässä - talvella. Hyväksyin asian lopulta, ehkei se nimittäin minulle kuulunut. Enhän minäkään kertonut hänelle aikaisemmista epäonnisista ulostusoperaatioistani... tai siis... yksityiskohtaisesti... kokonaan... öö... leivänpaahdin on siis liian iso vempain... tai siis... tuota... vispilä ja karhuntalja on... öö... ei mitään.

Söin intiaanin lopulta. Kyllästytti sen puheet.

Kaiversin silmäni päästäni ja leikin hyljettä. Piereskelin kangistuneen intiaanin päälle pieniä pökäleitä. Työnsin käteni sen peräsuoleen ja löysin sieltä omenoita. Kokeilin jonglöörata, mutta huomasin olevani aika huono siinä. Oli aika palata kotiin, joten asetin omenat hienosti taskuuni ja juoksin kohti lentokenttää. Siellä oli lentokoneita ja tulevaisuuteni.

Huomaisin olevani yksin ja kylmissäni.

Halusin vain olla leivänpaahdin.

Tänään on semmoinen päivä, että ihmiset tanssivat kotonaan tangoa. Onneksi en ole ihminen, en nimittäin osaa tanssia tangoa. Haluaisiko joku opettaa edes sen perusteet.

Tällähetkellä pääni on hieman sekava, tai sanoittaisiinko, että päätäni särkee ja suussa maistuu kissan kakalle. Jokainen voi summata nuo kaksi asiaa yhteen ja pohtia omassa pienessä päässään mitä on tapahtunut.

Harvemmin kukaan kyllä jaksaa mitään ilmaista.

Nyt puski mieleen semmoinen ajatus, että menisin suihkuun. Ei kovinkaan huono ajatus, vaikka itse sanonkin. Suihku on mukava piriste. Mielestäni se toimii joissain määrin parempana pirsteenä kuin kahvi. Ainoa miinus on se, että suihku ei varmaankaan piristä kuin aamuisin tai juuri herättyään. Onhan se kahvikupillinen nopeampi myös.

Huomasin elämässäni puutteen, mutta en tiedä mistä se löytyy.

[NP: Petri Nygård - Nylon love]

En olekkaan vähään aikaan kirjoittanut tänne. Tunsin sisälläni tyhjiön (aivan maksan vieressä, paksusuolen välissä). Huomasin puutteen ja yritän nyt korjata sitä.

Tänään himoitsin herra Ihmeidentekijää. En tiedä kuka hän on, mutta uskon, että hän on olemassa. En oikestaan tiedä hänen nimeään. Yritän löytää hänet. Joku kaunis päivä hän on edessäni ja meidän rakkautemme kukoistaa kuin kauriinmetsästäjän reisilihas. Kirkkaana ja punaisena.

Toisaalta yhteiselomme voi päättyä huomaamattamme.

Lämpö haihtuu ja katsomme alas pohjattomaan kuiluun. Syvään kuin varpaankynsiemme välit. Olemme kuin kaksi ledilamppua, annamme toisillemme valoa, mutta lämpö puuttuu. Ilman lämpöä on kylmää ja kolkkoa. Valo auttaa vain askelissa, kylmässä kuolee ja kuihtuu pois.

Onneksi viheriöillä on muitakin. He vain ovat kivien alla piilossa.

Olipa kerran pienen pieni pahkasika, jolla oli vain kaksi jalkaa. Hän ei pystynyt elämään muutamaa päivää pidempään ja kuoli pois. Elettyään elämänsä tokaisi hän: "Kakka homma, mutta aikanaanhan kaikki päättyy. Kaikkihan me kuolemme, minä vain aikaisemmin. Onneksi lapissa on hyttysiä kesäisin."

En tiedä mitä hän tarkoitti, mutta ei minulla ole aikomusta otaa selvää. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku pirun pahkasika. Ne on niin rumiakin, varmaan haisevatkin.

Pippeli.

[NAUPLEI-ING: PMMP - SALLA TAHTOO SIIVET] <- beeeibeee

En osaa kirjoittaa. En osaa lukea. APUA!

En osaa kakata. En osaa pissata. APUA!

APUA! APUA!

Olen melkein alasti. Jos olisin täysin alasti olisin vaatteetta.

Sinäänsä hauska ja miellyttävä mielikuva. Kielimuva.

Ei tässä ole mitään järkeä, ja en osaa kirjoittaa, lukea, kakata enkä pissata.

Haluaisin osata tehdä noita kaikkia hyvin ja mutkattomasti. Sormeni ovat tässä pelissä panoksena. Missä pelissä? Ehei... kukaan ei polta hiuksiaan.

Katsotaan huomenna, sanoi pellavapelto.

"SANOT ETTÄ JOSKUS VUOSIEN PÄÄSTÄ MEILLÄ ON AIKAAAAA AaaA aA44AA AAa...", sanoi PMMP

Vieritän ensimmäisen kiven ja karkaan. Menen viemäristöön piiloon, kuin kakkapökäle tekee poistuessaan.

Haluaisin olla kuin kakkapökäle. Haluaisin olla kakkapökäle.

"Halusin vain olla kakkapökäle", sanoo Jere vuosien päästä.

Moi mä olin just saunassa ja nyt tulin mesettää. Pienet sille siis. JOU!

Ajattelin tässä varmaan alkaa kittaamaan alkoholia kovemmalla tahdilla ja sillai. Pidän hauskaa. Pippelit on kivoja.

Hyvää kaihdinta kaikille!

Tänään kohtasin murhanhimoisen retiisin. Pelottava tilanne todellakin. Olin vain normaalisti kävelemässä metsässä. Etsin sieltä oravanpoikasia. Minun oli siis nälkä.

No... sitten aivan yht'äkkiä eräästä mustikkapuusta hyppäsi esiin jokin valkoinen ja kimalteleva. Hetken siinä pähkäiltyäni huomasin sen olevan Herra Retiisi. "IIIK!", huuhdahdin hypähtäen taaksepäin.

"Oletko tuonut minulle mahtipuuroa?", kysyi Retiisi.
"E-En... taskuissani on vain minttukarkkeja ja lumpeenlehtiä", vastasin pelokkaana.
"MIKÄ ON HOROSKOOPPISI?!", huuhdahti Retiisi melkein surullisena.
"Olen leijona, olen aina ollut. Paitsi syntyessäni olin konduktööri, mutta siitä on jo aikaa", vastasin hieman uhmakkaana.
"Jaa'a.", sanoi retiisi ja pisti kätensä taskuuni.

Olin tietenkin hieman hämmentynyt, mutta toisaalta myös helpottunut, kun Retiisi nappasikin taskustani pistoolin ja ampui itseään päähän.

"Toisaalta... elämä on outoa", sanoin itselleni ja nostin maasta kastemadon, jonka työnsin sieraimeeni.

"Huomenna tulet kuolemaan", kuiskasi jokin kaukaisuudesta.

Jatkoin elämää, touhujani.

Mahdoin olla hieman sekavassa mielentilassa laittaessani jakoavainkokoelmani esille Lahden moottoritielle. Ei sitä voinut arvata, että niiden vetovoima houkuttelisi paikalle norsunmetsästäjiä. Ole siinä sitten rauhassa kun sata eri väristä, kokoista ja muotoista raavasta miestä sihtaille omaa rakkainta aarettaan. Onneksi laukaustakaan ei ammuttu. Kiitos siitä kuuluu maksakirroosille. Vaikka niitä viinan haittoja hypetetään, niin ei se lopulta olekkaan niin paha asia. Muistakaa tämä yläasteen päihdekasvatustunneilla. NE VALEHTELEVAT SIAT! Pitäisivät vain huolen omista asioistaan.

Pahoittelen silmin huomattavaa päiväkirjamerkintöjeni tason laskua. En vain kykene ilmaisemaan itseäni tarpeeksi tasokkaasti. Alussa oli vain hyvä tuuri ja muutenkin nykyään imppaan paljon vähemmän liuottimia. Asioilla on monta erilaista tapaa kulkea. Polut haarautuvat ja sitä rataa.

Keskustelin juuri messengerissä hyvän ystäväni, joukkuetoverini "Puhiksen" kanssa. Hän sanoi, että kun menee meren äärelle yksin niin tulee ajateltua uusia asioita. Ottaa yhden sikspäkin ja tissuttelee hitaasti pari, kolme tuntia. Kuulemma voi ajatella tuleeko elävänä takaisin, mihin hän kyllä sanoi "noei".

Toisaalta elämästään saisi mukavampaa ja antoisampaa, jos joka paikkaan mennessään ajattelisi, että tuleeko elävänä takaisin vai ruumisäkissä. Voisi sanoa, että silloin elämä ehkä maistuisi paremmalle.

Pohdin yhä näiden merkintöjen tason laskua. Pitäisi varmaan vähemmän kirjoittaa oikeista asioista ja yrittää palata vanhalle hienolle sekavuudelle. Toivottavasti mieleni ei ole pysyvästi vaurioitunut.

Toisaalta ei näitä lue kukaan muu kuin minä. Tavallaan kirjoitankin näitä itselleni. Itselleni ja muille? Ei kannata olla liian itsekriittinen. Antaa muiden hoitaa haukkumiset ja tehdä mitä haluaa.

Soita mulle ja piere mun puhelimeen.

Terveisiä rakkailleni, eli varpailleni.

Otin noin 30s sitten housuni pois. Harmi vaan ainoastaan kyllä farkkuni.

Pettymys suuri.
Ihan kuin kiinan muuri.
Ei tähän auta kuin lääkekuuri.

Unohdetaan koko juttu.

Sinäänsä ahdistavaa, mutta hyväksyttävää. Pakko se on vain jatkaa elämää, vaikka banaanit putoisisivat niskaan. Niitä nimittäin tulee aina uusia. Banaaneita ainakin.

Ja niskojakin, muttei kyllä omia. Jonkun toisten. Niistä se sitten lähtee.

Pieruja, pieruja. Pitsan täytteenä.

Syön pitsaa nälkääni. Pylly on kakkaa varten. Myös vessanpönttö on.

Ne oli siellä kahdeksan tuntia kaivamassa matoja. Emmä sit tiiä mitä ne sen koko ajan teki. Niistä ainakin irtosi jäseniä. EMMÄ SIT TIIÄ!

Milloin viimeksi olette katselleet alastomia ihmisiä kaukoputkella? Kuutamo paistaa ja jänikset hyppivät. Toivottavasti miellyn piimään.

Älkää luulko, että pidän teistä. Tämä on vain yhteiskunnan hyväksymää käytöstä.

"Put your hands behind your ears."

"Put your ears behind your legs."

"Peel your legs and let it go. Spit it out and dream. Dream about fishing."

Kaikki bikinitytöt tietävät mistä puhun. Tytöt bikiineissä. Heille tulee kylmä talvella.

Tositoimissa olevat tietävät mistä puhun. Puhun pahkasioista. Tulkaa kanssani kylpyyn. Kylvyssä puhdistuu, niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Kylpisin jos voisin.

Jäätävä hiljaisuus. Tunkekaa nenäänne risuja ja leikkikää hylkeitä. Äännelkää. NÖF NÖF. Siitä sen saa jos pihalle astuu.

Niin... nyt pitää kirjoittaa lyhyt katkelma tässä.

Tässä vähän maistelen juomia ennen pikkujoului ja sillai. Ihmiset tietää varmaan. Alotteluksikin kutsutaan. Dokausta siis.

Olin tässä koneen äärellä tekemässä mitä lie. Äiti tulee tuohon taakse ja:

- Ootko pikkujouluihin menossa vai?
- Joo oonha mä.
- Laita joku villapaita päälle tohon.
- Eiku mä laitan hupparin.
- Eiku sen pitää olla siisti.
- Mitävarten?
- Ethän sä pääse ravintolaan sisään ees.
- Pääsenhän.

Tähän väliin sanon, että kyse on siis entisen taekwondoseurani pikkujouluista, eikä työpaikkani. Eli. Olin vaan laittanu kauluspaidan päälle ihan läpällä. Ei siinä mitään sellasta et nyt mä oon vitun siistin näkönen ja edustava. Minulle on oikeasti ihan sama. Sitten se äitini rupesi vielä avautumaan siitä, että ei ne tytöt itestään tule. Pitää olla hienosti pukeutunut. No sit ei tuu. Elämä on. Yleensäkin menen baariin hakemaan elämänkumppania. Vois täs ruveta viel meikkaa ja käyttää hameita nii huhhuh... eiks heti ala naiset juoksee perässä.

Mä mielummin vaan dokaan ja örvellän. Mauttomuus on oikeasti ihan hyvä asia. Ei kaikkea pidä ottaa tosissaan ja sillai.