IRC-Galleria

NARSISSI

Narsissi oli maailman kauniin nuorukainen.

Hän oli niin kaunis, että kaikkein kauneimmat nuorukaiset ja neidotkin olivat vain keskinkertaisuuksia hänen rinnallansa. Sentähden arvelivatkin muutamat, ettei hän ollutkaan ihminen, vaan ihmismuotoon puettu haltija. Mutta haltija hän ei ollut vaan ihminen vaan, vaikka kyllä kenties haltijoille sukua.

Jo hänen syntyessään havaitsi äiti lapsukaisen erinomaisen kauneuden. Ja koska haltijain antamat tavattomat avut aina tekevät vanhemmat levottomiksi heidän rakastettunsa puolesta, niin kyseli Narsissin äiti tietäjän ennustusta pienokaisensa tulevaisuudesta.. Mainio Teiresias-tietäjän sanotaan silloin vastanneen, että "poika pääsisi korkeaan ikään, jos ei tulisi itseänsä tuntemaan".

Kukaan ymmärtänyt tätä ennustusta, ei äitikään - mutta jälkeenpäin se valitettavasti valkeni.

Kun nuorukainen oli näin erinomaisen kaunis, niin ei ihme, että kaikki neidot häneen lemmistyivät ja että kaikki miespuoli häntä katsoi koko miessuvun kaunistukseksi ja kunniaksi.

Mutta kauneuden ohessa oli Narsissi myös saanut haltijoilta hyveitä, jotka eivät aina seuraa kauneutta. Hän oli näet yhtä kaino ja viaton kuin kauniskin. Hän ei sentähden ymmärtänyt naisten ihailevia katseita ja imartelevia kehoituksia, eikä kuullut miesten liehakoitsevia puheita.

Niiden naisten joukossa, jotka Narsissia lempivät, oli myöskin Kaiku-Keiju. Tämä lempi häntä kiihkeästi, hartaasti. - mutta Narsissi jäi hänelle yhtä kylmäksi kuin muillekin.

Kerran metsästäessään eksyi Narsissi tovereistansa ja jäi yksin metsässä. Niinkuin monasti muulloinkin oli rakastunut Keiju nytkin näkymättömänä seurannut kaunista nuorukaista. Kuinka halusikaan hän tulla näkyviin nuorukaisen eteen! -- mutta kainous häntä esti. Kuinka halusikaan hän puhutella nuorukaista, saadaksensa lausua syvän lempeänsä! -- mutta luonto häntä esti. Sillä hän ei voinut aloittaa mitään puhetta, ainoastaan kerrata mitä toinen sanoi. Tämmöisenhän rangaistuksen oli kohtalo hänen päällensä pannut. Jos oli rangaistus muutoinkin tuntunut raskaalta, niin nyt se tuntui aivan kohtuuttomalta.

Keiju kuitenkin vihdoin vapautui pakotetusta äänettömyydestään. Narsissi luuli kuulevansa jotain ääntä ja huusi metsään päin kääntyen: "onko täällä ken?" -- "Täällä ken!", vastasi onneton Keiju, koettaen näihin sanoihin panna koko palavan lempensä hartauden.

Narsissi kuuli äänen ja katseli ympärilleen. Vaan kun hän ei ketään nähnyt -- sillä Keiju pysyi yhä näkymättömänä -- hän taas huusi: "Tule tänne!", luullen kuulleensa jonkun toverin äänen. Kaiku-Keiju taas, joka luuli nuorukaisen hänelle puhuvan ja jota naisen kainous esti tekemästä ensimäistä askelta, pyysi samoilla sanoilla nuorukaista luokseen.

Kun Narsissi ei vieläkään nähnyt puhujaa, jonka ääntä hän kuitenkin kuuli, hän viimein huusi: "Yhtykäämme!", ja Kaiku-Keiju, jonka kiihkeä lempi nyt voitti kaiken pelon ja joka yhä luuli kauniin nuorukaisen puhuvan hänelle, juoksi Keijun ihanassa muodossa esiin, rientääkseen nuorukaisen syliin, hänkin puolestansa lausuen: "Yhtykäämme!"

Mutta kun nuorukainen näki, että se oli nainen, jota hän tällä tavalla oli puhutellut, hän hämmästyi - jätti hempeän Keijun ja riensi tiehensä.

Yksin jäätyään onneton Kaiku-Keiju ikäänkuin heräsi unesta. Jos tämä uni oli ollut toivoa täynnä, niin oli nyt todellinen tila toivoton ja julma. Hän, Kaiku-Keiju, jumalainen olento, oli julkisesti halveksittu, hänen lempensä häpeällisesti ylenkatsottu.

Syvästi nöyristyneenä ja sydän särjettynä pakeni ylenkatsottu Keiju metsiin, ja peitti kauniit kasvonsa lehtien varjoon. Hän ei enää kestänyt muiden seuraa, vaan piileskeli tummissa luolissa ja vuoren-rotkoissa. Ravintoa hän ei nauttinut ensinkään. Suru ja katkeruus kalvoivat; hän lakastui, riutui ja viimein muuttui ennen ihana ruumis kiveksi. Siitä asti kaikuu aina vuoret ja kalliot, sillä ne ovat Kaiku-Keijun ruumista. Mutta ääni on nyt ainoa, mikä vielä on jäjellä suloisesta onnettomasta olennosta.

Narsissi oli harras metsästäjä ja oleskeli sentähden mielellänsä metsissä, ajellen hirviä ja muita metsän kepeä-jalkaisia eläimiä.

Eräällä paikalla metsässä oli lähde. Vesi oli siinä kirkasta kuin taivas, pinta niin kaunis ja tyyni kuin neidon silmä. Paimen karjoinensa ei ollut ikinä sen vierelle joutunut. Mikään lintu ei ollut sitä hämmentänyt, mikään peto ei ollut sen hopea-peiliä turmellut, mikään puu ei ollut siihen vähintäkään rikkaa karistanut. Lähteen laidoilla kasvoi tuuhea vihanta ruoho, ja korkea tumma metsä pysäytti auringon palavia säteitä, tehden ilman raikkaaksi. Paikka oli viehättävä virvoittava paikka suven näännyttävässä helteessä, siinä oli puhdas vesi ja viileä siimes.

Väsyneenä metsästyksestä ja päivän kuumuudesta tuli nuorukainen tälle lähteelle. Hän laskeutui pehmeään ruohoon. Ja kun päivän helle oli tuottanut kovan janon, niin teki nuorukaisen mieli virkistää itseään raikkaalla, houkuttelevalla vedellä. Hän kohottautui lähteen partaalle polvilleen ja kallistui eteenpäin, juodakseen kirkasta vettä -- mutta jäi hämmästyneenä kyyrylleen. Lähteen hopeaisessa syvyydessä hän näki olennon niin kauniin, ettei hänen vilkkain mielenkuvituksensa eikä rohkeimmat unelmansa ikinä olleet voineet mitään sen vertaista luoda.

Se oli hänen oma kuvansa, jota hän tietämättään, tuntemattaan näki.

Kummastuneena, ihastuneena hän katseli ihanaa ihmettä. Semmoista hän ei ollut koskaan aavistanutkaan. Hän ihailee sen kauneutta. Hän ihmettelee sen kiharia-hiuksia, jotka olisivat sopineet itse kauneuden jumalalle; hän ihmettelee kauniisti-kaareilevaa otsaa ja silmien taivaallista loistoa, joita hienot silmäkarvat varjostavat kuin pilven kulta-ripset aamu-aurinkoa; hän ihmettelee pehmeitä, sileitä poskia, syvänpunaisia huulia, siroa kaulaa ja hartioita.

Ja mitä enemmän hän katselee, sitä enemmän hän innostuu. Hän on niinkuin lumottuna. Hän rakastaa, rakastaa kiihkeästi tuota suloista olentoa, joka elää lähteen syvyydessä. Ja kohta hän havaitsee, että tuo suloinen olento rakastaa häntä takaisin. Sillä aina kun hän, rakkaudesta kiihottuneena, aukaisee sylinsä, aukaisee tuo lähteessä-olevakin sylinsä hänelle; ja aina kun nuorukaisen huulet vavahtavat suutelemaan suloista olentoa, vavahtavat myöskin rakastetun huulet lähteessä.

Kova kohtalo estää kuitenkin heitä yhtymästä. Joka kerta kun nuorukainen kumartuu niin lähelle lemmittyänsä, että huulet melkein jo koskevat rakastetun huulia -- niin hämmentyy vesi lähteessä ja ihana olento on kadonnut.

Hän huutaa ja vaikroi kadonnutta. Hän syyttää kuvastintansa sydämen kovuudesta, kun se niin julmasti leikittelee hänen kanssaan. Hän valittaa haltijoiden julmuutta, kun eivät salli hänen päästä rakkaansa luokse. Hän lausuu surunsa ilmalle, metsälle.

Ja kun hän on vaikeroinnut, syyttänyt, valittanut, hän taas palaa lähteen partaalle -- ja samat menot toistuvat taas.

Kuitenkaan hän ei väsy rakastamasta. Hänen sielunsa on lumottu rakastettuun olentoon. Lähteen ääreltä hän ei enää voi lähteä. Mutta onneton rakkaus tuottaa hengelle kuoleman. Kun nuorukainen turhaan sai huo'ata lemmittyänsä, joka ei kohonnut lähteen syvyydestä, niin hänen henkensä voima riutui. Kuin kedon kukka vaalenee ja lakastuu, kun syksyn tullessa kesä-auringon lämpö heikkenee, niin vaaleni, lakastui nuorukainenkin. Ja viimein hän erkani elämästä.

Kun levisi tieto, että kaunis Narsissi ei enään ollut hengissä, tulivat Keijut itkemään hänen kuolemaansa ja valittamaan hänen onnetonta rakkauttaan. Siinä itkivät Lähde-Keijut, siinä itkivät Metsä-Keijut, siinä itkivät niin-ikään Vuori-Keijut. Mutta katkerimmin kaikista kaikui Kaiku-Keijun itku, sillä tämä lempi nuorukaista vielä kuolemassakin.

Ja kun he olivat itkeneet, vaikeroinneet, niin lähtivät he puita noutamaan metsästä, rakentaakseen lavan, jonka päällä aikoivat polttaa vielä kuolemassakin kauniin ruumiin.

Mutta kun he tulivat lähteelle takaisin, niin ei siellä enään ollutkaan ruumista. He havaitsivat sen sijaan kauniin keltaisen ja valkean kukan, joka kohosi siitä kohdasta ruohikossa, missä ruumis oli maannut. Haltijat olivat, näet, kukaksi muuttaneet nuorukaisen, jonka nimeä kukka sai kantaa.

Kreikkalaisia Satuja. Kirjeissä Suleimalle