IRC-Galleria

miten on mahdollista ollla kirjautumatta k u u k a u d e n ajan päiväkirjaansa? pitänee olla ahkerampi.

mutta ei kai sitä niin paljon tapahdu ihmisen elämässä, että siitä pitäisi ihan vissiin informoida. nojoo.

aika menee NOPEASTI. se kiitää eteenpäin kuin idän pikajuna 2200-luvulla, prkl. mitä tehdä? tehdä nopeammin? tehdä hitaammin? tehdä enemmän vai vähemmän? olla tekemättä?

olisi oikeastaan hienoa kokea vaikkapa joku seikkailu, perinteisessä mielessä. usein seikkailun korvaa hyvä kirja tai sitten oivallus, joka on kuin mieleenpainuva vuoristoratakyyti. Näinhän Se Meni!

mutta uskaltautuuko ihminen kotiovensa ulkopuolelle? miten hyväksyä asiantila, jossa mitä tahansa voi tapahtua? hyvässä tai pahassa.

mä en taida uskaltautua. sen takia avaan kirjan, luen. jesh.

On se niin väärin! Kahvi ja pulla maksavat Tikkurilan urheilutalolla 2,50 €, siis kolme kertaa enemmän kuin takavuosina markoissa. Samaan aikaan sämpylä (siis ihan tavallinen, ruista t. prosessoitua vehnää plus vähän halpaa makkaraa ja juustoa välissä) maksaa yksinäänkin kokonaiset 3 €. Kahvin kanssa ei saa alennusta, joten terveellisempi vaihtoehto, ruisleipä ja kahvi, maksavat kokonaiset 4,50 €. Sillä olisi kulta-aikana 90-luvun alussa varmaan saanut lounaan ja jälkkärit päälle. Ja vielä urheilutalolla, jonka pitäisi edistää ikääntyvän väestön suonten tukkeutumista. Hävetkää! Kuka on vastuussa? Tästä pitäisi ilmoittaa päättäjille. Valveutukaa, puolueet! Urheilupyhättöjenne suojassa pesii sydän- ja verisuonitauteja viljelevä kuppilakulttuuri.

Ehkä kirjoittaminen tosiaan sujuu paremmin kuin kuvien päivittäminen. Tänään oli siis tuo Valentinuksen päivä, jota jokainen itseään kunnioittava ihminen inhoaa tai viettää vain hyvin pienimuotoisesti. Hiiteen kaikki viime minuutissa tiimarista ostetut postikortit, joissa lukee "love you bebe" tai "hyvää ystävänpäivää murmeli". Sähköisistä korteista ei edes keskustella. Pyydän: ei enää ainuttakaan ruusua, konvehtia, eikä ylipäätään mitään väärin käytettyä väriä. hyih, hävetkää.

En ole kyyninen, vaan paljon useammin yksinäinen. Helposti vierähtää kokonainen päivä ilman että tapaa ketään kaveria, ehkä jotakuta vahingossa, jos tämä sattuu olemaan samaan aikaan kahvilassa. Vielä vähemmän aikaa ehdin viettää muiden kavereideni kanssa, joita en tapaa säännöllisesti missään.

Tänään istuimme nelisteen pari tuntia kahvilassa juomassa kaakaota. Se oli kivaa ja varsin tehokasta ajankäyttöä. Jokainen joka ei vielä ole oppinut joutilaisuuden jaloa taitoa voisi miettiä, miten vasteden parhaiten tuhlaisi aikaansa hyvässä seurassa.

Huomisaamun läksyt muuten tekemättä, kello tulee 23.


brigit

Koska en yksinkertaisesti jaksa päivittää kuviani (oletuskuvani on 17-vuotias), ehkä tämä kirjoittaminen sujuisi paremmin ja jouhevammin.

Kaikille kavereilleni tiedoksi, että lauantaina 10.2.2007 pääsin ihmeen kaupalla 1. danin graduoinnista läpi eli aikidokieleltä käännettynä minulla on nyt musta vyö. Älkää kuitenkaan pelästykö tai alkako varoa sanojanne, olen edelleen sama nysverö kuin ennenkin. Kivalta kuitenkin tuntuu, kun saa niin monta halausta harjoittelukavereilta. Kiitti!

Kun nyt kerran pääsin vauhtiin, on ehkä hyvä samalla kerrata kaikki menneet ja tulevat kuulumiset, kuitata ne ainakin kolmella virkkeellä. Opiskelen edelleen, tätä nykyä latinaa ja kreikkaa. Tiedän kyllä: ei sillä töitä saa. Miksi sittenkin pidän opintojani tärkeinä?

Näillä päivillä ei ole enempää tarkoitusta
kuin tanssin askelilla, joilla on vain tanssin tarkoitus.

Ehkä vihdoin alan opiskella suomenkieltä.

Mitä muuta? Flunssa vaivaa, ja kesätyöstressi. Ajattelen, että pian on pakko alkaa nukkua kunnolla. En ehtisi. Kaipaan lisää bileitä ympärilleni, vaikka aina on melko väsynyt olo.

Ehkä kohta kuitenkin helpottaa. Valmistun kesään mennessä kandidaatiksi, jos siis saan kaikki byrokraattiset asiat hoidettua. Sitten alankin miettiä tulevaisuuttani ihan kunnolla.

Ai niin! Lähden ilmeisesti vaihtoon ensi lukuvuodeksi. En tiedä vielä minne, minut "sijoitetaan" maalis- tai huhtikuussa. Rapakon taakse kumminkin.

Elämä on elettävä hetkessä. Se on kaikkein tärkein asia, läsnäolo. Älkää nyt suuttuko, jos puhun liian itsevarmasti. Ympäriltäni kuolee joku tämän tästä, ihmiset väsyvät ja alkavat menettää voimiaan. Minä haluan käyttää kaikki varani, antaa itsestäni mahdollisimman paljon pois. En halua pelätä, haluan menettää asioita omasta tahdostani.

Lapsuus, villipuro.

Suomenkieltä? Ei, haluan opiskella japania: maata, kieltä, kulttuuria. Purkaa vastakkainasetteluja, tappaa käsitteitä. Ihmiset ajattelevat - he ajattelevat ensinnäkin liikaa - että kieli on täydellinen järjestelmä, turvaverkko. Näin ei ole. Kieli on kalpea varjo ihmisen ensimmäisestä kokemusmaailmasta, kosketuksesta, katseesta, kuulosta - ja tunteesta. Kieli on meidän kaikkien yhteinen kotiluola.

Yritän pysyä asiassa. Mutta ajalla ei ole lineaarista rakennetta. Vuosi toistuu samanlaisena, kokoan jokaisesta vuodesta karttaa, en sen perusteella, mitä on tapahtunut vaan sen, mitä tapahtuneesta tunsin. Tunsinko häpeää vai ylpeyttä, lämpöä, heikkoutta, pettymystä, kenties symbolista rakkautta (vrt. esim. kaikki Jane Austenin romaanit)? Millä tavalla ymmärsin maailmaa tuolloin ja nyt tällöin?

Proosa olkoon kovaa, se herättäköön levottomuutta.

Joskus ajattelen, että ellei tämä alamme olisi kansien väliin tapettu kertomus, voisin jopa uskaltaa hengittää vähäsen. Haluanko pois täältä vai haluanko jäädä paikalleni? En taida oikeasti uskaltaa kokeilla siipiäni, koska haluan olla turvassa.

Jees, eiköhän tämä käy tilityksestä ainakin kolmeksi kuukaudeksi. Ciao.


brigit

Ei huvita puhua. Itkettää.

Itkenkin.

Sunnuntaina 15.10 klo 14.00 äiti vei sen lähiseudun eläinlääkärin ovesta sisään. Sellainen lääkärin vastaanotto on valan vastainen, ihmisarvolle sopimaton. Kun lääkäri antoi sille rauhoittavan pistoksen ja sen katse alkoi himmetä, luomet painua, oli pakko häipyä. Se luotti äitiin loppuun saakka ja äiti ainoana kesti sen luottamuksen.

Tyhjän vastaanottotilan lattia oli muovia, seinät, penkit. Ajattelin, ettei se ikinä kuluisi vanhaksi. Että siihen ei jäisi merkkejä.

Näen sen pentuna, muistan sen ensimmäisen aitauksen. Ei ikinä enää toista. Ei.

Menin vessaan. En kehtaa olla täällä. Ei olisi pitänyt tulla. Näin suruni peilistä. Menin ulos vessasta, harhailin, pysähdyin ulko-oven kynnyksellä. Ei ilman sitä ei voi, saa mennä.

Muistan ne tuhannet lenkit, ne kaikki.

Äiti tulee. Kysyy haluanko hyvästellä. En tiedä kuinka monta kertaa se onkaan tehtävä. Sen jälkeen kun äiti soitti ja varasi ajan - siitä on kohta kaksi tuntia - olin jo viimeisellä lenkillä, olimme yhdessä, minä ja se, se oli samanlainen päivä kuin kaikki muut syksyt ja talvet, sateet lumimyrskyt paahteet pääsiäiset, se oli joulu ja uusivuosi (Åskulle uusi vesikuppi, tyylikäs) kesäviikonloput saaressa, kallioilla (se makaa varjossa, levollisesti ja liikkumatta niinkuin nyt), se jää kummittelemaan siihen pieneen metsikköön, johon sisko ja minä viemme sen klo 13.21 ja 13.50 välisenä aikana, mutta vielä on matkaa jäljellä, se juoksee vapaana Suurissa Metsissä ja se on Kurussa, pihamaalla ja se osaa koputtaa mökin oveen, sen koputukset jättää narmuja honkaoveen.

Se makaa, se voisi herätä. Oikean tassun päällä on pieni verinen haava, josta myrkky on syötetty. Pitääkö sitä nyt vielä silittää. Kielenpää näkyy suusta, pöydällä on kuolaa, jonka pyyhin pois. Sen häntä ja toinen takajalka pöydän ulkopuolella, vedän ruumiin pöydän keskelle.

Löydän joka päivä sen karvoja kaulaliinastani.

Muistan käskyjä, joita se osasi, joita mä & muut opetettiin. Se osasi (hieman ylipainoisenakin) kieriä ja se teki mitä vaan makupalasta, antoi tassua, istui, makasi, vaikka kaikki yhtä aikaa. Se oli ihan helvetin uskollinen. Se oli laiska mutta aina innokas lenkille, tiesi että "ska vi gå ut?" (nouseva intonaatio) ulos menemistä, tiesi sen ensimmäisestä päivästä. Se rakasti ruokaa, oli pakko vähän varoa, kuinka paljon sille antoi.

Sisko ja mä hyvästeltiin se klo 13.21 ja 13.50 välisenä aikana. Se sai juosta vapaana metsikössä, me otettiin kuvia. Mä en ottanut kelloa mukaan. Ei silläkään ollut kelloa. Tehtiin temppuja yhdessä, leikittiin, dokumentoitiin. Ei se voinut tajuta. Palkittiin. Palkittiin oikein kunnolla.

Viimeinen käskyni sille oli plats, paikka. Se osasi sen erittäin hyvin. Kerran, kun se oli nuori koira ja me harjoiteltiin sitä se oli paikallaan monen monta minuuttia, vaikka olin kääntänyt selkäni. Nyt se istui minuutin paikallaan pihalla. Me istuttiin vieressä, minä ja se kuustoistavuotias joka myös rakasti sitä.

Åskar oli saanut elää kymmenen vuotta. Sille olisi kuulunut ainakin viisitoista. Kuusitoista, sata. Nyt se on yhtäkkiä poissa ja siihen mistä se lähti jäi tyhjä kohta. Ei tule toista, ei samaa.

STRESSI. STRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSISTRESSI

STRESSISTRESSI.

STRESSI...

ELI koska tämä jäi edellisestä viestistä , haastan viisi ihmistä kertomaan viisi oudointa tapaansa. nämä ovat :

pythia
Stella-- ->
sanna_moi
ciuco
lupita


laistaa ei saa, haasteeseen on pakko vastata. onnea matkaan.






ps. ostin tänään lisää sudoku-ristikoita.

Okei, ois helpompaa päättää, mitkä mun tavoista ei ole outoja!

mutta:

1) yritän pöyhöttää hiuksiani koko ajan - tukka on isoin turhamaisuuden piirre.

2) eksyn kirjakauppoihin ja kannan kotiin mitä sattuu

3) olen koukussa sudoku-ristikoihin

4) dtm, mutta tupakoin bileissä

5) rakastun epätoivoisesti n. ½ vuoden välein

miks joka helkkarin pöljä saa perustaa yhteisön, vaikka niinki fiksun ku miljoona a-kirjainta peräkkäin?

lunta odotellaan.