IRC-Galleria

Kävin tyydyttämässä nikotiinintarvetta. Leikkipuisto on n. 15 metrin päässä takapihasta ja siellä oli jotain eka-/tokaluokkalaisia poikia laskemassa pulkalla. "Vittusaatanapillu,vittusaatanapillu!". Erittäin viehättävää.

Asiasta sammakkoon - mua hieman masentaa, ettei Crash Love ole niin hyvä albumi kuin toivoisin sen olevan. Siinä on omat hetkensä: Hunterin basso End Transmissionissa (ja koko biisi ylipäätänsä), Daveyn intensiivinen vokaalisuoritus, Too Shy To Screamin tarttuvan tanssittava 80's pop sound, Sacrilegen suorapuheisuus ja loistavat rummut, säröiseksi miksattu vokaaliosuus Darling, I Want To Destroy Youssa, loistavat lyriikat, lukuisat "Oh!" -huudot, Jaden kitara Medicatessa.

Ja ne masentavat kohdat: "Flash flash, car crash" huuto I Am Trying Very Hard To Be Here -kappaleessa. Siihen olisi odottanut enemmän tunnetta ja fiilistä, kun kyseessä sentään omat kuuntelijat jotka siellä huutaa. Mun korvaan se kuulostaa vain lattealta ja vaisulta.
Torch Songin "Anything" taustahuuto. Mä en vain tajua sitä, ja se kuulostaa hirveältä.
It Was Minen ällöttävän imelän poppimaiselta kuulostava kertosäe ja "All we love goes away" kohta. Taas jotain, minkä miksaus ja tarpeellisuus menee multa täysin ohi.
Cold Handsin mössöiseltä kuulostava kertosäe; siinä on Daveyn ääni ja taustalla melua, mistä ei erota soittimien ääniä toisistaan.

Yleinen fiilis levystä on OK, ja End Transmission tulee olemaan biisi jota jaksaa soittaa vuosia. Mutta edellä mainitut kohdat särähtää kammottavan ikävästi korvaan ja vie osan kokonaismausta pois. Se ei ollut "rakkautta ensi kuulemalta", niin kuin asia oli Sing the Sorrown kanssa (vaikka ET veikin sydämen ekoista soinnuista asti). Ehkä mulla on vain liian korkeat kriteerit, koska STS on The Best Album Ever Made, ja kaikkea mitä kuulee tulee verrattua siihen; ja koska se on niin ylenpalttisen loistava kokonaisuus, ei mikään pysty ohittamaan sitä. Ja toista STS:ta ei ole tulossa, vaikka sitä kuinka toivoisi - AFI ei toista itseään, mikä on täysin ymmärrettävää, joskin turhauttavaa; entisen työn toistamista pystyy välttämään ilmankin, että muuttaa suuntaa kokonaan. Eihän Black Sails in the Sunset ja The Art of Drowningkaan kuulosta toisiltaan, mutta molemmat onnistuu silti luomaan samankaltaisen tunnelman.

Asia, joka saa mut rakastamaan CL:a muiden AFI:n albumien lailla, on bonusbiisit:

Fainting Spells - rauhallinen aloitus joka räjähtää yhtäkkiä ja, VIIMEINKIN, kertosäe jonka taustahuudoista oikeasti kuulee afimaisuuden (vertaa TS:n ja IWM:n vastaaviin, niin ero on silmiinpistävä).

We've Got the Knife, jonka yleinen fiilis on rakastettavan synkkä ja lyriikat on samaa Dark & Sexy -luokkaa kuin Blaqk Audion Between Breathsissa.

Where We Used to Play, joka on parasta mitä CL toi mukanaan. Pystyn täydellisesti kuvittelemaan sen soimaan STS:n kappaleiden sekaan (olkoonkin demo CL ajalta). Henkilökohtaisista syistä se iskee ja lujaa.

100 Words, jossa vokaaliosuus ja sanoitus on niin koskettavaa, että sattuu.

Too Late for Gods, jonka kertosäe toimii niin hyvin kuin mikään kertosäe vain voi toimia. Yleisesti hyvän kuuloinen biisi (ja siinä on jotain äärimmäisen viehättävää, kun Davey huutaa "Mayday").

Breathing Towers to Heaven, jossa rummut kasvavat pikkuhiljaa, mikä vetää mua aina puoleensa. Kauniit säkeistöt.

Eli toisin sanoen, kusisin hunajaa jos albumi olisi koostunut yksinomaan kuudesta bonusbiisistä, End Transmissionista, Medicatesta, Too Shy to Screamista, Sacrilegesta, I Am Trying Very Hard to Be Heresta (ilman fanikohellusta) ja Darling, I Want to Destroy Yousta.

Tai ehkä vain lopetan tän ainaisen pohdiskelun ja olen tyytyväinen kokonaisuuteen, puutteineen päivineen, koska täydellisyyttä on niin vaikea tavoittaa.