IRC-Galleria

Kuvitettu versio allaolevasta löytyy seuraavasta osoitteesta: http://www.klimtemppeli.com/blog_54_vaellus_rauhaan_-_osa_1_tulisten_hiilten_taival_fi.html


—o)O(o—


Kokonaisuudessaan en aio viimeisten viiden päivän tapahtumia tilittää. Jos vaikka haluaisinkin, sanat eivät tee kokemuksille oikeutta, eivät liioin monet kokemukset ole julkiseen päiväkirjaan raapustettavaa tarinaa. Sen suuremmitta selityksittä asiaan.

Lähtöä edeltävä ilta venyi liian pitkälle aamuun, ja sitä myötä myös liikkeelle lähtö aamukymmenen pintaan. Mukaan pakolliset: pieni puuvillapyyhe, suuri viltti ja pienempi shaali (joka sidottuna toimii kassina edelliselle), muki, metalliastia ja kangaspussukka almuille, alttariltani pyhä Krishna-kivi (Madhava), tämän palvontaan ja koristuksiin palanen vaaleaa savea ja pieni purkki tulasi-kasvin lehtiä, pieni rituaalivesiastia, litran vesipullo, kokoamani hymnivihkonen ja tietty mietiskelyhelmeni. Kevyesti matkaan! Tosiasiassa ihminen ei tarvitse enempää kuin voi helposti mukanaan kantaa.


—o) MATKAAN (o—

Kassit olalle ja tien päälle. Matkaa Varsanaan oli taitettavana ensin viisi kilometriä Govardhanan kylälle, sitten sieltä lähtevää tietä 20 kilometriä perille. Matkan itsensä opetus kiteytyy kokolaillla seuraavaan: "Tie rauhaan kävellään tulisten hiilten yli."

Vaikka olikin Radha antanut pilvet taivaalle ja tuulenvireen — ja kiitos niistä, paastopäivän vaellukset kuluttavat aimo annoksen nestettä — satunnainen auringon porotus riitti keskipäivän aikaan asfalttitien mainittavaan lämpiämiseen. Paljain jaloin siis liikkeellä, pyhää maata en kengät jalassa tallaa. Meni matkalla aurinko ja käräytti nenän ja vasenta käsivarttakin, outoa — tätä ei ole tapahtunut aikoihin, ei edes vähintään yhtä kuumassa touko-kesäkuussa, jolloin kiersin Govardhana-kukkulaa (21 km) toisinaan kerran, toisinaan kahdesti päivässä.

Ensimmäisen Govardhanan jälkeisen kymmenkilometrisen jälkeen istahdin tien varrelle suuren Banyan-puun varjoon jalkojani lepuuttamaan; tien kunto oli päässyt kokolailla rapistumaan, lämmin asfaltti nakersi tuttuun tapaan paatuneita jalkapohjiani. Mutta tämä oli ollut tien parempi puolisko — jäljellejäävällä kymmenkilometrisellä nimittäin asfaltin sidosaine oli lähes kokonaan kadoksissa, jättäen jäljelle ainoastaan teräväreunaiset, jämäkästi paikallaan seisovat pienet kivet.

Liftaamaan ala en, kerran kävellen liikkeelle lähdettyäni — itsekuri vahvistaa luonnetta. Joka askel lujittaa mieltä, rauettaa psyykeen, kehon ja sielun keskinäistä riippuvuutta, oikein otettuna myös pehmentää sydäntä. Kävellessä mietiskelystä ajatukset varastavaan jalkapohjien tuskaan löytyy balsamia eräästä pranayama-hengitystekniikasta, joka nostaa noin 90% tietoisuudestani anahata-sahasrara -alueelle (sydämestä päälakeen), jättäen alaruumiiseen kevyen tiedostamisen aistinnan vailla häiriön voimaa. En tiedä löytyykö joogan oppikirjoista näin sovellettuna, monet tekemäni harjoitukset ovat kokolailla intuitiivisia. Eivät nämä ole suoranaisia bhaktin tien harjoituksia, mutta moniin tilanteisiin hyödyllisiä tekniikoita.

Jalkapohjani olivat seuraavana aamuna kokolailla hellät... Jotkut joogit pyrkivät myös kehonsa täydellistämiseen ja siitä lähes kuolemattoman tekemiseen, toiset sen sivuuttaen suoraan kehon ja mielen kahleista irtautumiseen. Sivanandan sanoin, "On helpompi saavuttaa vapautus kuin kuolemattomuus." Keho kulkekoon oman polkunsa, nauttikoon ja kärsiköön omaa rataansa. Keskityn todellisen itseni kehittämiseen.


—o) PERILLÄ (o—

Horisontissa häämöttävät Varsanan kolme kukkulaa ja niillä olevat temppelit ovat lumoava näky. Tänään kenties kauniimmat kuin koskaan... Ensimmäinen etappini kylän laidalla olevalle Bhanu-kundalle, Radhan isän Vrisabhanun lammelle. Kylvyn aika — keho kuumenee kokonaan paastotessa, erityisesti vatsan ja pään alue. Lammessa uiskentelemassa lisäkseni ainoastaan puhvelikatras, seesteistä. Hyvän tovin uituani ja kelluskeltuani paluu rannalle ja tilaka-savella tehdyt kehon temppeliksi pyhittävät maalaukset paikalleen, ja päälläni ollut, matkalla kokolailla kostunut vaatekerta pesuun ja rannalle kuivumaan — kuivunevat kevyet kangaspalat riittävästi muutamassa tunnissa.

Ennen lähtöäni en Krishna-kiveni palvelusta tehnyt, joten nyt oli aika sen — ennen meditaatioon istumistani. Kylpyyn mukillisella lammen vettä ja kahdeksaan tulasi-puun lehteen tämä näyttää olevan tyytyväinen. Ei niin että tien päällä juuri enempää olisi tarjotakaan. Saapa vielä päälle uudet vaalealla savella maalatut koristeet, joka päivä eri ilmeellä mukanani ystäväni Krishna.

Nyt aika meditaation. Lammen vesi, sen alati vaihtuvat mutta silti tyynet kuviot, rauhoittaa ajatusten kulkua, tekee helpommaksi silmien sulkemisen tyyneyteen, sisällensä asettumisen. Parisen tuntia siinä lienee istuskelin, kelloa en mukaan ottanut. En liioin taskulamppua tai rahapussiani — kaikki välttämättömän tuolla puolen oleva tuppaa olemaan häiriöksi, varastaa ajatuksia olennaisesta. Välttämätön on tietty subjektiivinen käsite niin yksilötasolla kuin olosuhteiden puitteissakin; nämä olivat minun vaellukseni rajat.

Tämän jälkeen matka kohti paikkaa, jossa tulisin loppuillan ja yöni viettämään — ja jota en vielä tiennyt. Hetken kierreltyäni ja muutamassa temppelissä vierailtuani aurinko oli jo laskemassa — pimeä laskeutuu täällä salakavalasti ja nopeaan — pulahdin vielä pienessä, viileävetisessä Krishna-kundassa lähellä Vilasa Garh -kukkulaa. Ajattelin kukkulan päällä, viileämmässä ja tuulten keskellä nukkuvani, mutta pimeä oli jo peittänyt teräväreunaisen kukkulan rinteet varjojen sekamelskaan, selkeää polkua en nähnyt. Kukkulan juurella olevalle tasanteelle siis, lähin fiksulta vaikuttava vaihtoehto.

Läheisen talon valossa iltahymnejäni lueskelin kunnes eräs vanha paikallinen mies ystävälliseen mutta vaativaan sävyyn patisti: "Mene Vilasa Garhin (Madhava) huipulle, siellä aram-se... rennosti saat levättyä." Otin neuvosta vaarin; monesti ennen jätin paikallisten sanat seuraamatta, vasta myöhemmin ymmärtäen niissä olleen viisauden. Tässä ihmeiden maassa, Vrajassa, usein Krishna itse puhuu kylänsä väen suulla — antaa neuvoja, joiden lopullista tarkoitusta itse viestin välittäjäkään ei aina tunne. On parempi seurata kuin olla seuraamatta, kertoo kokemukseni — suuren palapelin tuntija antaa monin tein palaset sille niitä tarvitsevalle, joka osaa pitää vastaanottoonsa kanavat avoimina.

Vilttini piti loitolla suurimman osan varsin agressiviisista hyttysistä, jotka kukkulan laen tuulesta huolimatta aika-ajoin tekivät ekskursioita ympärilläni avointa koloa etsien. Uni oli kevyttä, paastoa seuraavina öinä yleensä uni on vähänlaista; parasta olisi valvoa yli yön ja hyödyntää kokonaisuudessaan paaston tuoma suuri mielen kirkkaus ja herkkyys, mutta matkasta uupunut kehoni ei tälle antanut myöten. Väsyneenä jos ei lepää, mieli puuroutuu eikä enää ajatus luista... Unta siis tarpeen mukaan.


—o)O(o—


Jatkuu huomenissa...