- Klo 5.20 - Hyvin vähästä vaaleanpunajuovaa ilmestyi paperiin. Alko jännittämään, joten kun menkkajomotuksia tunsin hyvinhyvin hentoina sillon tällön niin en enää osannut jatkaa unta. Nousin ylös ja kerroin töihin lähtevälle Tonille tilanteen.
- Klo 7.15 - Varoitin Tonia jo mahdollisesti lyhenevästä työpäivästä ja lähdin tunniksi suihkuun suihkuun. Jatkuvasti hyvin hentoja, lyhyitä menkkajomotuksia. Ei mitään huomiota herättävää tai niin kovin huomattavaa. Seurailen kuitenkin eikä niillä mitään rytmiäkään ole.
- Klo 8.15 - Kuivalla maalla menkkajomotukset tuntuu vähän enemmän, mutta silti ovat hyvin hentoja. Käsikopelolla ei kuitenkaan oo mitään huomattavia muutoksia tapahtunu.
- Klo 8.50 - Yritän nukkua hetken tai ainakin makoilla. Silti jomottaa aika ajoin. Erittäin lyhyitä ovat kestoltaan. Alan kirjaamaan niitä ylös. En tiedä sekunneista, joten laskin montako kertaa ehdin hengittämään kunkin aikana. Ja kellosta katselin sitten minuutteja niiden välillä. Hyvin suurtakin hajontaa. Kuitenkin alle 10min.
- Klo 9.23 - Tulee ensimmäinen jomotus jonka aikana pääsen yli viiden hengityskerran. Se kesti 10 hengityskertaa. Tarkistin tässä välissä sekuntikellon kanssa paljonko se keskimääräisesti on. Vaatimattomat 30 sekuntia.
- Klo 10.41 - Olen saanut jo muutamia yli 10 hengityskerran vaativia jomotuksia.
- Klo 11.12 - Olen menossa suihkuun kun isosisko soittaa. Kyselee vointeja ja selitän olleeni menossa juuri suihkun puolelle. "Aiotko sä synnyttää?" No vähänhän se näyttää jo sille että tänään päästään siihen saakka ja kerroinkin että olin juuri Tonille ilmoittamassa tilannetta ja pyytämässä sitä kotiin päin, koska en tiedä missä vaiheessa alkaa tapahtumaan. Kirjoitan kuitenkin viestiin ettei ole mikään kiire ja että lähden suihkuun.
- Klo 11.40 - Toni tuli kotiin ja minäkin suihkusta poistuin. Suihkussa jomotukset harvenee eikä niitä kuivalla maallakaan varsinaisesti tarvitse mitenkään ottaa vastaan. Riittää että ei tarvitse keskittyä mihinkään muuhun, joten suljen aina silmäni tehdäkseni selväksi että jatkan kohta juttua. Välit edelleen mitä sattuu ja Toni kovasti kyseleekin millainen on olo. Ei vielä mitenkään erikoinen.
- Klo 12.55 - Soitto Kyssin synnytysvastaanottoon ja tilanteen kertominen. Ei kuulemma vielä tarvitse lähteä, voisin ainakin suihkua vielä kokeilla kuulemma uudelleen. Teen työtä käskettyä.
- Klo 13.23 - Suihkussa yllätän itseni tuntemalla tutun tunteen. Tuntuu kuin kohdunsuu olisi vetoketju jota yritetään pakottaa uomiinsa hilaamalla sitä edestakaisin. Se kutittaa ja hivenen kipristää. Nyt on jo kiire! Ponnistusvaihe on ihan käsillä. Tonin hätyytän soittamaan ambulanssia ja itseni pukemaan, vaikka eihän siitä mitään meinannut tulla. Heitin myös sideharson housuihin, jotta näkisin veden värin jos ne menevät. Toni on puhelimessa ikuisuuden. Tunnen jo kuinka täytyy nousta supistuksen, kutituksen sekä ponnistelun voimasta varpailleen. Huomaan jo kuinka ulisen. Minut pyydetään puhelimeen. Ei nyt, supistaa. Toni vastailee sen minkä tietää ja ojentaa puhelimen kun supistus on ohi. Kerron kuinka ollaan jo hyvin lähellä ponnistusvaihetta, tiedän tämän tunteen ihan liian hyvin.
Ajalla ei ole enää mitään väliä. Haluan ponnistaa, haluan auttaa ja helpottaa itseäni. Ei ole enää mitään toivoa pidätellä. Tunnen kuinka jokainen supistus on lähempänä suunnittelematonta kotisynnytystä tai ambulanssisynnytystä. Miten kauan sen ambulanssin tulemisella voi kestää?
Minuutit tuntuvat tunneilta. Paniikinomainen tunne valtaa hengityksen. Ei vielä! Kouristaa jo niin etten voi kuin nousta vielä enemmän varpailleni jalat tiukasti yhdessä ja koko kroppa jännittyneenä, ulisen. Kohta en pysty enää.
Pian rapusta kuuluu ääniä.. Ne tulivat! Ehdin ainakin muutamat supistukset tuntemaan pelkkiä esitietoja selittäessä. Eikö oltaisi voitu lähteä heti?
Kuin ihmeen kaupalla pääsen ambulanssiin ilman ongelmia ja Tonikin oli turvana (kaikkien tavaroiden kanssa). Makaan kyljelläni paareilla ja tunnen kuinka päästiin juuri siihen pisteeseen josta ei ole paluuta. Jokainen supistus työntää lasta alemmas. Auto käynnistyy ja lähdetään matkaan. Jokainen rytkäys matkalla saa olon tuntumaan sietämättömältä. Asiaan uuden ulottuvuuden tuo matkapahoinvointi.
Onneksi kuulen pian, että käydäänkin aluesairaalalla jos siellä vaikka kätilö voisi tarkistaa tilanteen. Näin estettäisi parhaamme mukaan ambulanssisynnytys. Pidän sängyn laidasta rystyset valkoisina kiinni ulistessani lähes katkeamatta. En tiedä olinko sanonut jotain vai näkikö sen niin selvästi, että nyt ei todellakaan pelleillä enää mutta kuulin kuinka ensin arvottiin haetaanko kätilö ambulanssiin kokeilemaan vai mennäänkö sisälle. Päätyivät että mennään sisälle. Kuin niiden sanojen helpotuksesta suolikin tyhjenee ja kiittelen itseäni fiksusta sideharsoideasta. Voin vain enää toivoa että se on toiminut.
Nuo vaivaiset 4km kotoa sairaalalle olivat jo ikuisuus. Mutta ne kymmenet viimeiset metrit sairaalan sisällä olivat jo helvettiä. Niin lähellä helpottavaa ponnistuslupaa, mutta silti niin kaukana. En edes tiedä missä Toni on. Jossain vaiheessa paarien kääntyessä näen vilauksen. Siinä, kaikkien tavaroiden kanssa, katse yhtä yllättynyt ja tietämätön kaikesta tapahtuvan nopeudesta kuin itselläkin.
Päästiin johonkin saliin. Valoja joka puolella, kovaa kuhinaa ja paljon ihmisiä! En välitä. Ulisen ja kerron missä mennään. Missä Toni on, melkein hätäännyn että joudun tähän yksin? Pian huomaankin käden kurottavan pääni yläpuolelta kasvojeni yläpuolelle. Katson niin ylös kuin pystyn ja näen hiukset sekä silmät. Puristan lujaa kädestä. Näen silmissä jälleen pelkkää ihmetystä. En minäkään tätä tajua, joten oli huojentavaa nähdä toinenkin yhtä hämillään.
Kätilö sanoo että katsoo katsoo tilanteen, pitäisi kuulemma saada jalat auki. Hermostun ihan totaalisesti koska on suppari menossa kun yrittävät rempoa jalkoja auki! Kivahdan kovasti. Pian kivahdan uudelleen kun ei vieläkään osannut ottaa sormiaan pois. Kävi hyvin lähellä etten potkaissut, joku raja se minunkin sietokyvylläni on! Toisessa kädessä joku yrittää laittaa tippaa. "Voi nipistää". Juu, ei haittaa. Pahempaakin on menossa juuri.
Sain kuitenkin luvan ponnistaa pitkään heti seuraavalla. Pyysin saada nousta kontalleen, mutta en saanut lupaa juuri menneiden vesien takia. Ne tuntuivat menevän kovalla paineella, lähes kaarella ja kerralla syöksyen. Olivat ihan hivenen vihertävät, siksi asentopyyntöni evättiin. Pyysin että edes selkänojaa saisi pystympään jos ei muuten. Tuntui kuin olisin maannut pää alaspäin. Siihen sain luvan ja se toteutettiinkin välittömästi. Silti tunnen ponnistelevani ainoastaan kohti selkääni.
Jalkoja remmotaan, pidellään ja väännetään väkisin vaikka väännän niitä itse helpompaan asentoon. Minä kyllä tunnen mistä se lapsi tulee ja missä se menee. Tunnen mikä olisi helpoin tie ja sen kuinka helposti tämä menisi kun saisin asennon vaihtaa. Vannon itselleni etten koskaan enää suostu tällaiseen. Enkä ainakaan tähän asentoon.
Tuntuu että kätilö pitää kättään väärässä kohdassa ja että siitä on enemmän haittaa kuin hyötyöä. Yrittää ilmeisesti auttaa päätä syntymään. Pian se onneksi syntyykin. Napanuora pari kertaa kaulan ympärillä. Se katkaistaan heti ja samalla tiedän ettei loppukaan tule kuin itsestään. Liian paljon ylämäkeä.
Onnistun!
Tuntuu siltä kuin olisin huonossa komediassa jossa synnytys käsitellään heittelemällä suolenpätkiä ruutuun, kaatamalla vettä saavilla jalkovälistä taivaalle päin, pulauttamalla nukke paidan alta ja tähän tehosteeksi vielä jokin kaamea kauhuleffarenkutus. Koko komeus kruunataan pikakelauksella!
En voi älytä mitä on tapahtunut. En voi uskoa että se kaikki tapahtui. Ja että se tapahtui minulle. Meille.
Pian kuullaan yninästä itkuksi voimistuvaa ääntä.
Tyttö ♥
Patistan Tonin kuvaamaan pian. Enhän minä näe mitä siellä tapahtuu. Istukkakin tulee hyvin nopeasti. Taisivat juuri pistää oksitosiinin ns. ihan turhaan. Pian kuitenkin näen Tonin kantavan tyttöä luokseni. Koko huone kuhisee. Kuka on soittamassa lääkärille Kuopioon, kuka järjestämässä meille seuraavaa kuljetusta Kuopioon ja kuka mitäkin. Eihän Iisalmessa enää oikeasti synnytetä joten onhan se ihmeellistä! Paljon ilosta virnuilevia naamoja. Täällähän synnyttävät vain me liian nopeat tai liian hitaat lähtijät, kummin sen nyt haluaa miettiä.
--
--
--
Torstai 07.01.2010, Iisalmi & Kuopio.
Meidät pakataan tytön kanssa valehtelematta parinkymmenen peiton alle kun jatkokyydin Kuopioon tarjoavat ambulanssimiehet tulevat hakemaan. Kuulemma saadaan vielä täysi lämmitys päälle. Hiki tulee jo ajatellessa.
Toni joutuu taas etupenkille. Ehkä vähän harmittaa, koska nyt jos millon haluaisin sen olevan vaan lähellä. Myös matka pelottaa ja jännittää. Liian kuumassa, tietä näkemättömänä, selkä menosuuntaan, talviset uratiet ja paikalleen köytettynä tästä matkasta ei tule herkkua matkapahoinvoinnin takia.
Jossain vaiheessa yli puolen matkan saan kaivettua meitä enemmän esille. Asento on erittäin hankala, mutta saan kuin saankin tytön tissille. Eikä se tunnu pahalta.
Olo helpottaa muutenkin samalla, tästä voidaan vielä vaikka selvitä.
Kuopioon päästessä meidät kiikutellaan suoraan aulojen ja muiden läpi synnytysosastolle seurantaan. On outoa nähdä sivusilmällä ihmisiä joiden huomio varmasti on kiinnittynyt tällaiseen sekaväriseen peittokuormaan.
Samalla hetkellä peiton alta kuuluu itkua..
Voi jos tietäisittekin koko tarinan, mietin. Hymyilen kuitenkin vain peiton alle uteliaita nappisilmiä kohti.
Synnytyssalissa imetetään ja jutellaan päivän kulusta mukavan kätilön kanssa. Ei ole vielä iskenyt tapahtumat tajuntaan, vaikka tyttö tissillä viihtyykin.
Tyttö punnitaan. 3070g.
Ihmettelen kuinka pieni. Hurjan pieni!
Olihan meille vähän arvailtu 3200-3400 grammaista lasta, joten tämä yllätti. Kaikki on kuitenkin normaalisti.
Kotiin päästiin seuraavana päivänä nukkumattoman yön jälkeen.
(Syntymäaika oli klo 13.43. Pituus mitattiin vasta lähtöpäivänä ja sitähän oli 50cm)
Nyt vaan odotetaan vielä lisää.