IRC-Galleria

78/100: Sleepless In Seattle
Ihanan nostalginen elokuva tupsahti tänään postiluukusta, vanha ja uskollinen rakkausraina. Huomaan että aika ei ole himmentänyt elokuvan hohtoa, muuntanut ehkä sen antamaa tunnelmaa. Vanhempana ymmärrän nyt asioita, joita en huomannut tai ollut kokenut nuorempana. Hassua miten sitä osasi enemmän samaistua niihin lapsiin kun oli 15, nyt kun on 28, ymmärtää paremmin sitä aikuisten maailmaa. Mutta on se kiva elokuva. Tykkään yhdistelmästä Meg Ryan ja Tom Hanks.

79/100: Moulin Rouge
Uneton Seattlessa jätti sellaisen jäljen etten voi katsoa mitä sattuu sen jälkeen. Ajattelin sitten katsoa romanttiseksi väitetyn noh, klassikon, ainakin rakkausleffojen saralla. Elokuvasta tuli puhetta aiemmin ja se on kummitellut takaraivossa siitä asti, nyt sitten se sopi kuin nenä päähän. When Harry Met Sally olisi ollut hieman liian raskas ja Cold Mountain on nähty vähän liian usein. Olisihan noita enemmänkin mutta näillä mennään.

Moulin Rougessa (2001) ehkä häiritsee se, että musiikki on koottu vaikka mistä poppibiisistä. En oikein osaa ottaa kipaleita tosissaan vaikka olen ne kuullut monesti. Ajatukseni aina harhautuvat ja ihollani värähtää pieni "ei" kun suureen, mahtipontiseen kohtaukseen lisätään vähän Nirvanaa sun muuta Queeniä. Elokuva itsessään on kyllä toimiva paketti enkä yhtään ihmettele että se on saanut kovan maineen lajityyppinsä edustajana. Ewan McGregor on kyllä kiva, katsoin sen dokkarin kun se reissas kaverinsa kanssa mopotskarilla maailman ympäri.

Suuret tunteet ja rakastaminen on niin hienoa elokuvassa, arjessa se on hieman mutkikkaampaa. Meillä on mielessämme niin paljon kaikenlaisia yhdentekeviä yksityiskohtia, että puhtaiden tunteiden tunteminen on joskus jopa vaikeaa vaikka kuinka yrittäisi. Ja joskus elämä ei vaan mene niinkuin pitäisi. Erittäin hyvä elokuva kuvaamaan ihmisten suhteita, taka-ajatuksia, vääriin päätöksiin ajautumista ja varsinkin ihastumisen muuntumista pakkomielteeksi, on Dogville. Aivan loistava elokuva kun sen katsoo ajatuksella. Jo pelkästään se, että se tapahtuu näyttämöllä ja suurin osa lavasteista on pakkausteippiä, kertoo tarinan vahvuudesta. Dogville on vahva kuvaus joka ei kaunistele, mutta ei myöskään alleviivaa. Se kulkee vähän niinkuin arkipäivät ihmisen elämässä ja on loppujen lopuksi yhtä koruton ja lohduton. Se ei ole mikään rakkaustarina eikä sellainen feel-good-movie, mutta se ei sentään jätä tarinaa kesken. Tosin jos vihaa Nicole Kidmania, kannattaa ehkä jättää katsomatta sillä nainen on pääosassa. Näyttelijän inhoaminen pilaa elokuvakokemuksenkin.


Pian aloitan mun sarjamurhaaja/kauhuelokuvakavalkadin, sillä ostin juuri kaupasta ison satsin Stephen Kingin kauhua ja sarjamurhaajista tehtyjä elokuvia. Jos jokin asia elokuvissa on, jolle olen altis, niin ne ovat tositapahtumiin perustuvat elokuvat. ..ja katastrofielokuvat. En välitä kuinka paska Poseidon on joidenkin mielestä, minua se kiehtoo. Pitäisi varmaan hankkia jostain liekehtivä torni ja muita klassisia "voi perse"-elokuvia. ..vois kattoo vaiks Independence Dayn ihan vaan huvikseen jos vaan jaksaa.

Tuli mieleen, miksi hitossa en kirjoita näitä myös Spoileriin? Tyhmää. Pitää varmaan vahingosta viisastuneena korjata tilanne.